OSALLISTUMISIDEOLOGIAN PROBLEMAATTISUUDESTA
Jarre Parkatti
Suomessa kuntien asema on poikkeuksellisen vahva. Siinä missä kuntien itsemääräämisoikeus kuitenkin joillain alueilla jää muodolliseksi johtuen pienestä taloudellisesta liikkumavarasta, kaupunkisuunnittelun saralla kuntien päätösvalta on reaalinen. Nykyisen maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) astuttua voimaan vuosituhannen alusta kuntien autonomia suunnittelussa on entisestään vahvistunut.
Demokratian kannalta on siten merkityksellistä, miten suunnitteluun liittyvä päätöksenteko kuntatasolla tapahtuu. MRL vahvistaa periaatteessa paitsi kuntien asemaa myös kuntalaisten osallistumismahdollisuuksia. Jotta tavoite ei jäisi kuolleeksi kirjaimeksi, edellytetään silti muutosta myös ajattelutavassa ja suunnittelun käytännön järjestelyissä. Tämä on ainakin maan pääkaupungissa toteutunut esimerkillisesti vuorovaikutussuunnittelijavirkojen perustamisen ja kaupunkisuunnittelun esittelytilan avaamisen myötä.
MRL:ssa taataan mahdollisuus ”mielipiteiden esittämiseen”, mutta lisäksi tarkoituksena on varmistaa, että kaupunkilaisten ehdotuksiin vastataan asiallisesti. Parhaimmillaan suunnittelijat saavat toimivamman kommunikaation ansiosta tietoa eri alueiden erityispiirteistä sekä suunnittelun tasoa nostavia argumentteja. Näihin on pakko reagoida, jottei kaava kaadu proseduurivirheeseen. Nämä periaatteet eivät kuitenkaan takaa kaupunkilaisten aktiivisuuden vaikuttavuutta niissäkään kaupungeissa, joissa vuorovaikutusvaatimus suunnittelussa on otettu vakavasti.
Tähän on lukuisia syitä. Edustuksellinen päätöksenteko asettaa suunnittelulle puitteet. Suunnittelun poliittisella kentällä paras argumentti ei välttämättä paina vahvojen intressien rinnalla. Pätevän argumentin merkitys ei korostu, jos se tulkitaan epäedustavaksi tai subjektiiviseksi mielipiteeksi. Laki on tässä voimaton, koska asiantuntijavalvonnasta on luovuttu ja eri näkemysten pätevyyden ratkaisevat suunnittelussa maallikkoasemassa olevat juristit. Periaatteellisen ongelman muodostaa suunnitteluasiantuntemuksen perustuminen ns. hiljaiseen tietoon, joka kääntyy heikosti maallikkokielelle. Tehokas osallistuminen vaatii siten asiantuntemusta.
Päätöksenteon hajauttamisen lisäksi MRL:n keskeinen tavoite on kestävän kehityksen edistäminen. Jos järkeenkäyväksi tulkinnaksi (ekologisesta) kestävyydestä hyväksytään ajatus, että se edellyttää ainakin vakavimpien ympäristöongelmien, kuten ilmastonmuutoksen torjumista, suunnittelukäytännöt sotivat tärkeiltä osin MRL:n henkeä vastaan. Laki on hampaaton kaupan suuryksiköiden rakentamisen säätelyssä. Keskustojen kehittämisessä tukeudutaan autoileviin asiakkaisiin. Suunnittelussa suositaan muutenkin yksityisautoilua tiukoilla pysäköintinormeilla ja liikenneväyliä rakentamalla. Kaupunkirakenteen hajoaminen jatkuu eheytyspuheesta huolimatta.
Ongelmat tuskin kuitenkaan johtuvat vain demokratian ja osallistumisen toteutumattomuudesta. Esim. Helsingissä suunnittelijat pyrkivät uutta kantakaupunkia rakennettaessa rajoittamaan autoistumista, kun taas poliittiset päättäjät edellyttävät pysäköintipaikkoja hyvien veronmaksajien houkuttelemiseksi. Asukasosallistuminen vaikeuttaa kaupungin kehittämistä ekologisesti kestäviksi mm. sikäli, että siitä seuraa tiivistämisen vastustamista.
Pitäisikö siis MRL:ia kirjainta muuttaa tavoitteita vastaavaksi
ja asiantuntijavalvontaa lisätä, jotta valtaa käytettäisiin
vastuullisemmin? Pitäisikö osallistumista kaventaa? Mikäli
päinvastoin halutaan entisestään lisätä demokratiaa
ja osallistumista, millä keinoin vältetään sekä osallistumisen
vaikuttamattomuuteen että sen mahdolliseen vaikuttavuuteen liittyvät
vaikeudet? Näitä kysymyksiä pyrin alustuksessani valaisemaan
tieto/valta- ja rakenne/toimija -näkökulmasta sekä eri demokratiakäsityksiä
vertaamalla.
