Kasvaessaan kaupungit muuttuvat väistämättä monimutkaisemmiksi ja vaikeammin hallittaviksi koosteiksi. Alueellista laajenemista seuraa aina jo rakennettujen alueiden täydentäminen ja tiivistäminen. Lisäksi takavuosien suuret infrahankkeet ovat johtaneet kaupunkirakenteen pirstoutumiseen, ja nyt fragmentoitunutta rakennetta parsitaan kokoon uusilla integroivilla infrahankkeilla: tunneleilla, silloilla ja raitioteillä.
Kaikki tämä vaikuttaa mitä suurimmassa määrin asukkaiden ja kaupungin käyttäjien arkeen. Kamppailut eri toimijaryhmien välillä ovat väistämättömiä, vaikka uusia suunnittelun ja hallinnan menetelmiä kehitetään ja kokeillaan jatkuvasti. Mutta muutos on usein myös mahdollisuus, ja tästä näkökulmasta hankkeita poikkeuksetta perustellaankin ja ”asetetaan näytteille”.
Jotta mahdollisuudet ja potentiaalit myös realisoituisivat, tarvitaan määrätietoista kehittämisotetta, joka tunnistaa lisääntyneen kompleksisuuden. Yhä useammin monitahoinen toimijakenttä ja kerrostunut fyysinen rakenne nähdään resursseina ennemmin kuin kaupungin kasvua hidastavina esteinä. Tästä kertovat monitoimijaiset suunnitteluprosessit ja hankkeita toteuttavat allianssit, sekä pyrkimykset ymmärtää kaupunkien kehittämisdynamiikan ruohonjuuritasoa. Näyttää myös siltä, että uusi suunnittelijasukupolvi katsoo kaupunkitilaa ja rakennettua ympäristöä jo kiertotalouden näkökulmasta.