Rewilding cities: biodiversity, health and wellbeing

Friday 29.4 at 14.00–15.30

From Modernist to Nature-Based Urban Planning

Ari Hynynen, Tampere University

The co-evolutionary thought model has given rise to initiatives for strengthening autonomy of the non-human part of the biosphere. A good example is the ongoing discourse on Nature-Based Solutions (NBS). However, for being able to benefit planning theory, and vice versa, conceptual bridges are needed between NBS and planning. 

Contrary to modernist planning, co-evolutionary planning does not strive for pre-defined spatial order. Instead, it undertakes to set qualitative objectives for planning, regarding, for example, biodiversity or empowerment of disadvantaged people. In co-evolutionary planning, urban space can be seen as affordances, prone to become appropriated by human and non-human actors. In other words, the function of modernist planning will be replaced by affordance (Gibson), and the use will be replaced by appropriation (Lefebvre). Appropriation translates here as diverse habits of human and non-human actors (Latour, Law, Deleuze) for using space according to their own logic, needs, desires and abilities.

In modernist planning, the planner “knows” how the users will use urban space, but the space will be appropriated anyway. In other words, the planned space is used in a “wrong” way. However, affordances are planner’s presumptions, too. They will be used incorrectly as well. By acting this way, the human and non-human actors produce emergent space, but the co-evolutionary planner makes use of its dynamics and accepts it as an endless spatial process. To summarise: nature-based urban planning equals to the production of affordances that support co-evolution of biosphere and technosphere through distributed agency.

Keywords: co-evolutionary planning, modernist planning, nature-based solutions, affordance, non-human agency, biosphere.

Wild Cycling with More-Than-Human Others

Vappu Susi, Tampere University

Traffic both damages ecosystems and kills numerous more-than-humans (Fishel 2019). In order to stop causing harm through human mobilities, the concept of traffic has to be radically rethought. A group of Italian cycling activists challenge the purpose of daily human movement, asking why and at what cost we prioritise speed and efficiency on our journeys (Ufocyclismo 2022). Efficiency as the core value of traffic hinders arranging mobilities in sustainable ways, and researchers advocate for healthier slow mobilities, such as walking and cycling (Popan 2020).

To tackle the problematics of traffic Nicholas A. Scott (2021) suggests life-sustaining ecological cycling tactics, for example, workful play, floating and re-roading that connect the cyclist intimately with her surroundings. These tactics, which Scott illustratively calls wilderness mobilities, also strengthen empathy towards more-than-human actants (see Bennett 2010) and sustain ecosystems (Scott 2021). Thus, wilderness mobilities acknowledges Mimi Sheller’s (2018) notion of mobility justice to include more-than-human actants within traffic contexts. This is an important shift in conceptualising traffic as mobilities always take place in someone else’ natural habitat (Uexküll 2010).

Accordingly, in my cultural studies doctoral research, I ask, in what ways can humans move respectfully in the habitats of more-than-humans. With arts-based methods, I design tours and workshops of Wild Cycling, which relates to Scott’s wilderness mobilities. “Wild” symbolises broadly the non-human natures forming the conditions for existence and action, such as movement. Wild cycling sheds light on the interconnectedness of moving humans with more-than-human actants and explores their relations (see Susi 2021). The experimental Wild Cycling tours teach us to listen to others more attentively and to pay attention to our fellow movers.

The aim of my research is to develop performances around cycling in public spaces and, in this way, to problematise the hegemonic understandings of traffic and traffic culture. The practice of Wild Cycling creates an understanding of a space of more-than-humans, and at the same time, it deconstructs the hierarchies of the actants sharing the space.

Eläinavusteinen suunnittelu avuksi luontokaupungin rakentamisessa?

Elina Inkiläinen & Anni Järvitalo, Nomaji maisema-arkkitehdit oy

Kaupunkien viherrakenne on elintärkeä asukkaille ja muille eliölajeille. Joka 9. lajin ylitettyä uhanalaisuuden rajan vuonna 2019 tarve luonnon monimuotoisuuden suojelulle on kiireellinen myös kaupunkialueilla. Rakennetuilla viheralueilla korostuvat kuitenkin usein turvallisuuteen ja esteettömyyteen, maisema-arvoon ja hulevesien hallintaan liittyvät tarpeet, luonnon monimuotoisuuden jäädessä taka-alalle. On korkea aika muuttaa ajatusmalleja ja murtaa vastakkainasettelu luonnon ja kaupungin välillä. Luonnon palauttaminen kaupunkiin on keino turvata ihmisen ja muiden lajien hyvinvointi.

Maailman luontopääkaupungiksi itseään kutsuvassa Helsingissä luonnonsuojelualueet kattoivat 2 % maa-alasta vuonna 2020. Luonnon monimuotoisuuden turvaamisen toimintaohjelmassa 2021–2028 kaupunki tavoittelee luontoarvojen huomattavaa parantamista rakennetussa ympäristössä. Tämä onkin potentiaalinen kehityskohde, sillä korttelirakenne vastaa 34 % maa-alasta, ja osuus on vain kasvamassa. Monet ensisijaisesti luonnonalueilla esiintyvät lajit ovatkin jo sopeutuneet kaupunkiolosuhteisiin ja kykenevät löytämään elinmahdollisuuksia lähimetsistä, puistoilta ja pihoilta. Eläinten elinolosuhteita on myös mahdollista parantaa suunnittelun keinoin.  

Eläinavusteinen suunnittelu biotooppipohjaiseen suunnitteluun yhdistettynä tarjoaa puuttuvat työkalut Helsingin ja muiden kaupunkien viherrakenteen luonnonmukaistamiseen. Eläinten elinympäristövaatimuksia painottava menetelmä antaa painokkaan syyn säilyttää olemassa olevaa viherrakennetta rakentamisen yhteydessä kasvillisuuden ja maaperän korvaamisen sijaan. Mahdollisuus tukea pölyttäjiä ja uhanalaistuneita lintulajeja antaa myös asukkaille konkreettisen syyn hyväksyä kaupunkiympäristöön monipuolisempia viheralueita, kuten niittyjä ja luonnonmukaisia kasvupaikkoja.  

Kaupungit on totuttu näkemään yksiselitteisesti uhkana luonnon monimuotoisuudelle. Rakennetut ympäristöt voivat kuitenkin avata merkittävän mahdollisuuden luonnon monimuotoisuuden tukemiseen siellä, missä ihmisen toiminta on voimakkaimmin ympäristöä muokkaavaa. Lisäetuna on kaupunkilaisten luontosuhteen vahvistuminen sekä monimuotoisen viherrakenteen tarjoamat luonnon hyvinvointivaikutukset. Luontoystävällisessä kaupungissa pihat ja puistot saavat kukoistaa monimuotoisina ja yhä useammat eläin- ja kasvilajit löytävät niistä paikkansa.