9. Älykaupunki – ilmiö vai kuvitelma?

Torstai 27.8. klo 13:30-15:00 ja 15:30-17:00

Älykaupunki on viime vuosikymmeninä noussut maailmanlaajuisesti kaupunkikehittämisen
keskeiseksi konseptiksi. Se lupaa algoritmipohjaisten teknologioiden parantavan urbaanin
ympäristön ja elämän laatua ennen näkemättömin tavoin ja ratkaisevan samalla kaupunkien kestävyyteen ja tehokkuuteen liittyvät ongelmat. Näyttävimmin älykaupunkibrändiä edistävät globaalit teknologiakorporaatiot, kuten Cisco ja IBM, muiden yritystoimijoiden ja julkisen sektorin innokkaalla myötävaikutuksella. Suomessa lähes kaikki suuret kaupungit ovat julistautuneet ’smart citeiksi’, optimismisena tavoitteenaan digitaalisuuden hyödyntäminen vastuullisesta energian tuotannosta ja kestävästä liikenteestä älykkääseen rakentamiseen, jouhevaan terveydenhuoltoon ja demokraattiseen paikallishallintoon.

Samaan aikaan tutkijat eri tieteenaloilla ovat korostaneet älykaupungin kääntöpuolia kiinnittäen kriittistä huomiota sen kaupallis-hallinnolliseen kehittämislogiikkaan ja kaupunkilaisten yhä läpikotaisempaan valvontaan. Oma lukunsa on kritiikki, joka katsoo älykaupunkikehityksen tekevän ihmisistä osan kyberneettistä takaisinkytkennän järjestelmää, kehollistuneita datapisteitä, joiden rooli ei poikkea kaupunkikoneen ei-inhimillisistä osatekijöistä. Ärhäkimmät arvostelijat pitävät smart cityä teknokapitalistisena sumutuksena, joka peittää konseptin intressisidonnaisuuden ja ideologisuuden visualisointien ja korulauseiden alle. Niukalle huomiolle keskustelussa on toistaiseksi jäänyt se, että kaupungin, ’älykkäiden’ teknologioiden ja ihmisten yhteen kietoutuminen tuottaa laadullisesti jotain aivan uutta. Jo nykyiset verkottuneet älylaitteet kytkevät kaupunkilaiset kyberneettisesti toisiinsa, algoritmeihin ja lukemattomiin globaaleihin teknojärjestelmiin ruokkien paikallisesti uudenlaisia urbaanin käyttäytymisen ja kaupunkikulttuurin muotoja. Tulevaisuuden kaupungin osalta esimerkiksi virtuaalinen läsnäolo, kyborgiset ruumiinosat, itsestään muotoutuvat rakenteet, bioarkkitehtuuri, omatoimiset tai biologiset robotit ja oppivan (jopa tietoisen?) keinoälyn sovellukset ovat kehityskulkuja, joiden vaikutusten ennakointi ei koske enää pelkästään tieteisfiktion kirjoittajia.

Kutsumme työryhmään laaja-alaisesti näkökulmia älykaupunkiin ulottuen teknologisista
sovelluksista tulevaisuuden kuvittelemiseen. Keskusteluun ovat tervetulleita asiantuntijat kaikilta aloilta, ja esitykset voivat koskea erilaisia teknologioita, käsitellä urbaania arkea (tai sen kuvitelmia) tai pohtia aihepiiriä teoreettis-filosofisesti. ’Oikeiden’ määritelmien sijaan haluamme työryhmässä ristivalottaa älykaupunkia rakentavassa hengessä mahdollisimman monesta suunnasta.

Työryhmän puheenjohtajat:

Jenni Partanen, Tallinnan Teknillinen Yliopisto/Helsingin yliopisto.

Seija Ridell, Tampereen Yliopisto,.

Johanna Ylipulli, Aalto Yliopisto.

Annuska Rantanen, Tampereen Yliopisto.

Esitykset:

Sessio I: Teoreettiset näkökulmat

Torstai 27.8.klo 13:30-15:00

1. Älykaupunki, kaupunkilaisyksilöllisyys, ja ihmisten verkottuminen kaupunkihistorian ja kaupunkisosiologian näkökulmasta

Jani Hokkanen, Kehityspäällikkö, Maanmittauslaitos.

2. Ei-missään ja kaikkialla: “Todellista” älykaupunkia etsimässä tekoälyn ja ison datan maailmassa

Aale Luusua, TkT, Oulun yliopisto, INTERACT-tutkimusryhmä.

3. Dialoginen autoetnografia arjen teknologisoitumisen tutkimuksen menetelmänä

Minna Saariketo, Tukholman yliopisto

Harley Bergroth, Turun yliopisto

4. Älykaupunki – nyt, tässä vai kaikkialla? – Kaupunkien määrittelyä
pohtimassa

Jaana Vanhatalo, väitöskirjatutkija, Yhdyskuntasuunnittelu, Tampereen yliopisto

Sessio II: Konkreettiset lähestymistavat

Torstai 27.8.klo 15:30-17:00

5. Osallisuus ja ihmiskeskeisyys älykaupungissa

Olli Jakonen, Turun yliopisto, Sosiaalitieteiden laitos.

6. Teknologia, turvallisuus, ja tapahtumat: jälkiteollisen kaupungin muodonmuutos jatkuu

Ilari Karppi & Iina Sankala, Tampereen yliopisto

Teija Vainio, Aalto-yliopisto

7. Vihdin Sepänpihan asumisen kehittämishanke tuottaa asuinympäristöä, joka on ”smart enough”

Miia Ketonen, asemakaavoituksesta vastaava kaavasuunnittelija, Vihdin kunta
Mikko Laukkanen, yleiskaavoituksesta vastaava kaavasuunnittelija, Vihdin kunta
Petra Ståhl, elinvoimajohtaja, Sepänpihahankkeen projektipäällikkö, Vihdin kunta

8. Pyöräily osana älykästä liikennejärjestelmää

Sanna Ojajärvi, kehittämispäällikkö, Pyöräilykuntien verkosto.

Matti Pesu, kehittämispäällikkö, Väylä.

1. Älykaupunki, kaupunkilaisyksilöllisyys, ja ihmisten verkottuminen kaupunkihistorian ja kaupunkisosiologian näkökulmasta

Jani Hokkanen, Kehityspäällikkö, Maanmittauslaitos.

Varsinkin Marxilais-anarkistisissa kriittisissä kannanotoissa älykaupunki nähdään kehityskulkuna, joka entisestään alentaa ihmisen koneiston rattaaksi kapitalistisen luokan hyväksi. Samoin ’autenttista’ ja ’aitoa’ maaseutuideaalimaista ihmiselämää kaipaavissa kannanotoissa älykaupunki nähdään jonain, joka entisestään lisää kaupungin epäinhimillisyyttä ja epäsoveltuvuutta ihmisille. Vastaavasti tekno-utopistisissa näkökannoissa kritiikki nähdään luddiittimaisena vastareaktiona ja yksinkertaisena uuden vastustamisena. Sekä positiiviset, että negatiiviset näkemykset paljolti pohjautuvat inhimillisen vuorovaikutuksen tarkasteluun yksilön kannalta: kriitikot näkevät potentiaalin vähentää aitoa vuorovaikutusta yksilöiden välillä ja yksilön uhka menettää yksityisyytensä, kun taas positiiviset visiot ihmisen tasolla korostavat yksilön mahdollisuuksia saada itseään kiinnostavia ehdotuksia. 

Väitän, että historiallisessa ja kaupunkisosiologisessa mielessä älykaupunki ei lopulta muuta kaupungin olemusta: kaupunki eroaa maaseudusta juuri monimutkaisen verkottumisen osalta ja rytmin (Lefebvre 2004; Adhitya 2017) osalta: suurempi määrä ärsykkeitä ja erilaisia vuorovaikutuksia mahdollistaa ihmisten erikoistumisen, ideoiden jaon ja jalostamisen; ja täten innovaatiot tieteen, teknologian, ja taiteen saralla. Älykaupunki, tehostamalla verkottumismahdollisuutta, korostaa kaupungin ’kaupunkimaisuutta’ – näennäinen individualismin lisääntyminen on osa monimutkaistumista, sillä ihminen voi olla kaupungissa samanaikaisesti useassa yhteisössä. Lisäksi teknologinen dystopia, jossa ihminen on osa konetta, ”Kone, jonka sisällä ihmiset elävät”, ei varsinaisesti ole uusi, eikä alun perin dystopia: se on keskeinen osa Le Corbusierin visiota ja lainattu virke on häneltä kuvaamaan ihanteellista kerrostaloa puutarhojen ympäröimänä (Hall 1996).

Näen, että yksilöiden taistelu yksityisyytensä (Cranshaw 2013) ja lopulta siten yksilöllisyytensä ja oman identiteettinsä määrittelyn puolesta jää älykaupunki-idean kysymyksessä puutteelliseksi ja voi jopa olla turhaa. Voidaan kysyä, onko yksityisyyttä enää edes olemassa (Priyadarshi 2018)? Sen sijaan älykaupunki-ideaalin kehittämiseen voidaan saada yleisesti kaupunkihistorian ja kaupunkisosiologian näkemyksistä ajatuksia, miten älykaupunki voidaan toteuttaa demokraattisesti ja ottaen huomioon ihmisten yksilöpsykologiset ja sosio-psykologiset perustarpeet.  

2. Ei-missään ja kaikkialla: “Todellista” älykaupunkia etsimässä tekoälyn ja ison datan maailmassa

Aale Luusua, TkT, Oulun yliopisto, INTERACT-tutkimusryhmä.

Viime vuosikymmeninä ovat kriittiset kannanotot älykaupunkia kohtaan yleistyneet tutkimuskirjallisuudessa. Kenties osuvin esimerkki kriittisestä älykaupunkikirjallisuudesta on Robert G. Hollandsin (2008) artikkeli “Will the real smart city please stand up? Intelligent, progressive or entrepreneurial?”, jossa jo otsikossa etsitään “todellista älykaupunkia”. Usein myös keskusteluissa tutkijoiden välillä nousee pinnalle juuri tämän suuntainen ajatus: älykaupungin tulisi olla “todellinen”, löydettävissä ja tunnistettavissa. Myöskään kaupunkikehittäjien joukossa tällainen ajattelu ei ole vierasta; konkreettisimpina esimerkkeinä tällaisesta lähtöoletuksesta voidaan pitää niin kutsuttuja green field -älykaupunkikehityshankkeita, joissa tyhjästä pyritään luomaan alusta asti “todellinen älykaupunki”, joka eroaa radikaalisti sitä edeltävistä kaupungeista. Näitä esimerkkejä tuskin tarvitsee mainitakaan kaupunkitutkijoiden joukossa; niin tunnettuja ovat Songdo (Etelä-Korea), Dholera (Intia), Masdar City (Abu Dhabi) ja monet muut. Kuitenkin voidaan myös kysyä, miksi meidän tulee etsiä saati rakentaa tätä “todellista” älykaupunkia? Ja jos tämä älykaupunki on jossain, miten voisimme sen tunnistaa? Voimme myös kysyä, miksi se täytyy rakentaa tiettyyn paikkaan? Onko älykaupunki käsitteenä  epäonnistunut tai agendana itsessään epäkelpo, mikäli “todellista” älykaupunkia ei synny tai löydy jonnekin? Miten erilaiset uudet teknologiat, kuten tekoäly ja iso data, suhtautuvat tähän ajatteluun? Tässä esityksessä tarkastelen lyhyesti näitä kysymyksiä, sekä vertaan älykaupunkikehittämistä ja -tutkimusta kaupunkisuunnittelun suuriin teemoihin ja trendeihin. Lähtöolettamukseni on, että kriittisen älykaupunkikeskustelun keskiössä oleva kysymyksenasettelu – “Will the real smart city please stand up?” ja sen muunnokset – ei välttämättä osoittaudu mielekkääksi, kun se asetetaan kaupunkisuunnittelun historialliseen kontekstiin.

3. Dialoginen autoetnografia arjen teknologisoitumisen tutkimuksen menetelmänä

Minna Saariketo, Tukholman yliopisto

Harley Bergroth, Turun yliopisto

Elämme 2020-luvun taitteessa tietoteknisen koodin globaalisti järjestämissä ja toisiinsa nivomissa (äly)ympäristöissä. Älylaitteiden yleistymisen ja niiden käytön vakiintumisen myötä algoritmit ja protokollat ovat saaneet yhä keskeisemmän aseman havaintojen, toiminnan, kanssakäymisten ja kokemusten järjestämisessä ja tuottamisessa. Rinnastamme arkisen elinympäristön ’ohjelmistoitumisen’ (esim. Manovich 2013; Berry 2014) maantieteilijöiden Nigel Thriftin ja Shaun Frenchin (2002) tarkoittamaan ’teknologiseen tiedostamattomaan’ – dynamiikkaan, joka itsestäänselvyydestään huolimatta tai juuri siksi – paitsi jäsentää enenevästi ihmisten jokapäiväistä toimintaa myös rytmittää sitä tavoilla, jotka herättävät monenlaisia ja välillä vaikeastikin eriteltäviä tunteita. 

Esityksessä pohdimme, millaisella menetelmien yhdistelmällä arkisia teknologian välittämiä ja muokkaamia kokemismaailmoja on mahdollista tutkia hedelmällisesti siten, että sekä teknologia että kokemukset tulevat otetuksi huomioon kaikessa vastavuoroisuudessaan. Artikkeli perustuu pitkälliseen kollaboratiiviseen autoetnografiaan, jonka aikana olemme havainnoineet käyttämiämme aktiivisuusrannekkeita (FitBit Charge HR ja Garmin VivoSmart HR+ sekä myöhemmin Apple Watch S3) yhteensä 25 kuukauden ajan. Olemme tuoneet autoetnografiset havaintomme yhteen dialogisessa prosessissa ja törmäyttäneet niitä sekä keskenämme, suhteessa aikaisempaan tutkimukseen että laitteiden materiaalisuuteen. Ehdotamme, että tämän  menetelmän avulla on mahdollista saada otetta siitä mutkikkaasta dynamiikasta, jossa teknologia kietoutuu ihmisten kokemusmaailmoihin. Osana tutkimustamme olemme eritelleet teknografian (esim. Bucher 2012) keinoin, miten laitteet ja ohjelmistot suostuttelevat käyttäjää erilaisin keinoin ja pyrkivät ottamaan itselleen tilaa arjesta muuttaen sitä ja saaden uusia merkityksiä. 

Kutsumme lähestymistapojen yhdistelmää ’teknografiseksi kollaboratiiviseksi autoetnografiaksi’, sillä nostamme teknologian tarkastelujemme keskiöön. Esitämme, että se erottuu yhteistyössä toteutettujen autoetnografioiden (ks.esim. Ellis & Bochner 1992; Chang, Hernandez & Ngunjiri 2012) perinteestä, sillä huomion keskipisteessä ei ole itse, identiteetin kehitys, sukupuoli tai rotu (Breault 2016). Vastaavasti esitämme, että autoetnografisen menetelmän tuominen (media)teknologisen tilallisuuden tutkimukseen antaa mahdollisuuksia teknologian erittelemiseen kokemuksellisesta näkökulmasta.

4. Älykaupunki – nyt, tässä vai kaikkialla? – Kaupunkien määrittelyä
pohtimassa

Jaana Vanhatalo, väitöskirjatutkija, Yhdyskuntasuunnittelu, Tampereen yliopisto

Kaupunki on jo vuosikymmeniä määritelty melko stabiileilla tavoilla. Tämä siitäkin huolimatta, että kaupunki on kaupungistumisprosessin myötä muuttunut paljon ja selkeää rajaa kaupungin ja maaseudun välille ei ole voitu vetää enää pitkään. Kaupunkien määrittelyhän perustuu tällä hetkellä kansallisiin määritelmiin, jotka pohjautuvat pitkälti väestömääriin ja tiiveyteen. Tutkimuksen mukaan (Vanhatalo & Partanen 2020) voidaan Suomen kohdalla havaita, että Suomen kaupungistumisaste eroaa eri Euroopan maiden määritelmillä jopa yli 20 prosenttiyksikköä. Nykyiset määritelmät ”tuottavat” siis toisin sanoen hyvin erilaisia urbaaneja alueita. Yritystä globaalin määritelmän suhteen on ollut, mutta ainakaan toistaiseksi siinä ei ole onnistuttu.

Kun yhtenäinen määrittely tuntuu tällä hetkelläkin olevan lähes mahdotonta, miten käy
tulevaisuudessa maailman älykaupungistuessa? Älykaupunki tuottaa lisää laatuja, jotka voivat olla hyvinkin tyypillisiä ominaisuuksia kaupungeille sinänsä, mutta täysin paikkasidonnottomia. Myös ihmisten monipaikkaistuminen tullee lisääntymään, ja lienee myös mahdollista henkilön oleminen monessa paikassa samanaikaisesti? Miten tämä kaikki pitäisi ottaa huomioon kaupunkeja määritellessä ja miten tällaiset laadut voidaan ylipäätään tallentaa dataan? Ja säilyykö tarve kaupunkien fyysiselle määrittelylle edelleen tulevaisuudessa vai tuleeko kaupunki yksinkertaisesti olemaan kaikkialla ja kaiken aikaa?

5. Osallisuus ja ihmiskeskeisyys älykaupungissa

Olli Jakonen, Turun yliopisto, Sosiaalitieteiden laitos.

Tutkimuskatsaus, johon esitys perustuu, laadittiin Salon kaupunkia varten osana sen pyrkimyksiä osallisuuteen ja ihmislähtöisyyteen perustuvaa älykaupunkikehittämistä. Katsauksesta jalostettiin tiivistetty versio Turun kaupungin Tutkimuskatsauksia-sarjaa varten. Katsaus toteutettiin kansalaisosallistumista sekä älykaupunkiosallistumisen työkaluja käsittelevän kirjallisuuden pohjalta. Siinä pyrittiin vastaamaan siihen, mitä älykaupungilla, osallisuudella ja ihmislähtöisyydellä ylipäätään tarkoitetaan, mitä niiden toteuttaminen vaatii ja mitä haasteita ne saattavat kohdata.

Älykaupunkihankkeet syntyivät teknologiakeskeisinä, mutta ovat sittemmin saaneet lisäksi osallisuuden ja ihmislähtöisyyden teemoja. Onnistunutta osallistamista pidetään ratkaisevana sellaisten älykaupunkiratkaisujen kehittämiseksi, joilla on pidempiaikaista hyötyä kaupungin toimijoille. Kirjallisuudessa tehtiin useita keskeisiä havaintoja älykaupunkikehittämisen näkökulmasta. ’Älykkyys’ ei tulisi käsittää vain teknologisiksi ratkaisuiksi, vaan lähestymistavaksi, joka pyrkii parantamaan kaupunkielämän sujuvuutta teknologisin keinoin, jos tarpeen. Sitouttaakseen kaupunkilaisia kaupungin on kehitettävä sellaisia päätöksenteon käytäntöjä, jotka rohkaisevat kaupunkilaisia jakamaan hyödyllistä tietoa sekä vahvistavat luottamusta siihen, että tätä tietoa myös hyödynnetään. Älykaupunkikehittämisessä on oltava myös jaettu yhteinen tavoite sekä visio siitä, mitä älykaupungiksi tuleminen vaatii.

Perinteisten menetelmien ohella e-osallistuminen ja mobiiliosallistuminen tarjoavat lupaavia mahdollisuuksia tavoittaa niitä kaupunkilaisia, jotka muutoin jäisivät kaupunkikehittämisen paitsioon. Osallistava paikkatietoteknologia ja digitaaliset palvelut kansalaisten ehdotusten ja näkemysten ilmaisulle ovat esimerkkejä uusista ja lupaavista ratkaisuista, jotka mahdollistavat laajaa osallistumista. Kaupungin on kuitenkin otettava huomioon digitaalinen kuilu, joka estää esimerkiksi senioreiden ja marginaaliin jäävien ryhmien osallistumista ja siten pyrittävä tarjoamaan erilaisia tapoja osallistua. On näin tärkeää kysyä, keillä on mahdollisuus hyötyä älykkäistä ratkaisuista ja keillä ei.

6. Teknologia, turvallisuus, ja tapahtumat: jälkiteollisen kaupungin muodonmuutos jatkuu

Ilari Karppi & Iina Sankala, Tampereen yliopisto

Teija Vainio, Aalto-yliopisto

Tampereen kaupunki käynnisti syksyllä 2019 uuden kehityshankkeen osana EU:n Urban Innovative Actions -ohjelmaa, joka keskittyy urbaanien haasteiden ratkaisemiseen. Tampereen kolmivuotisen SURE-hankeen (Smart Urban Security and Event Resilience) ytimessä on tapahtumaturvallisuus. Turvallisuutta edistäviksi toiminnoiksi ovat valikoituneet tilannekuvan rakentamista palvelevat teknologiat, tekoälysovellukset ja älykkäiden verkkojen mahdollistamat järjestelmät, kuten kaupunkitilan dynaaminen valaisu.

Tämä kehityssuunta kuvaa hyvin kaupunkien muutosta yleisesti ja Tampereen, oman transformaationsa kanssa painivan teollisen kaupungin muutosta erityisesti. Tapahtumien ja niiden järjestämiseen liittyvien toimintojen taloudellinen merkitys kasvaa jatkuvasti. Mittakaavan kasvaessa niiden järjestäminen muuttuu jatkuvasti myös ammattimaisemmaksi. Uskottava markkina-asema kilpailtaessa etenkin suurista tapahtumista edellyttää sekä varustautumista ajanmukaisimmalla turvallisuus- ja valvontateknologialla että kansainvälisesti etenkin parin viime vuosikymmenen aikana muotoutuneen turvallisuusproseduurien omaksumista.

Kaikki tämä kehitys on tapahtunut käsi kädessä fiksua kaupunkia koskevan ajattelun ja tätä ajattelua konkretisoivan teknisen varustelun jalostumisen kanssa. Tarkastelemmekin esityksessämme tamperelaisen tapahtumaturvallisuuden rakentumista yhden kaupungissa tunnistetun teknologisen ”turvallisuushaasteen”, älykkään opastamisen ja sen ympärille rakentuvan sosioteknisen järjestelmän näkökulmasta. Erityisen kiinnostavaa on laajasti käytössä olevien globaalien teknisten karttasovellusten ja paikallisten mahdollisten reittien yhteensovittaminen yksilön turvallisuus huomioiden.

Emme tarkastele opastamisjärjestelmiä ainoastaan urbaaneina objekteina tai kadunkalusteina, vaan erityisesti älykästä turvallisuutta koskevan varautumisen ja päätöksenteon kohteena Tampereen kantakaupungin piirissä sijaitsevilla tapahtuma-alueilla. Väistämättä kyse on myös tapahtumakävijöiden kokemuksen ja teknologioiden yhteenkietoutumisesta: millä tavoin kaupunkitila, tapahtuma-alueet sekä niiden älykkäät toiminnot tukevat tai haittaavat vahvasti subjektiivista turvallisuuden kokemista? Entä millaisia toimia ihmiset ovat valmiita hyväksymään turvallisuuden nimissä?

Aineistona on kansallista ja paikallista turvallisuustilannetta käsittelevä dokumentaatio sekä varautumistyöstä osallistuvan havainnoinnin keinoin tuotettava etnografinen kenttätyöaineisto.

7. Vihdin Sepänpihan asumisen kehittämishanke tuottaa asuinympäristöä, joka on ”smart enough”

Miia Ketonen, asemakaavoituksesta vastaava kaavasuunnittelija, Vihdin kunta
Mikko Laukkanen, yleiskaavoituksesta vastaava kaavasuunnittelija, Vihdin kunta
Petra Ståhl, elinvoimajohtaja, Sepänpihahankkeen projektipäällikkö, Vihdin kunta

Vihdissä käynnistyi syksyllä 2017 asumisen kehittämishanke tarkoituksena tarkastella asumisen kokonaiskonseptia uudelleen ja taklata edellisinä vuosina alkanutta tontinluovutuksen hiipumista. Hankkeen käynnistymiseen myötävaikutti KUUMA‐asuminen 2040‐selvityksen valmistuminen, ja siitä nousseet seudulliset kehittämistarpeet asumisen saralla. Kehittämishanke käynnisti prosessin, joka tulee huipentumaan Vihdissä kesällä 2020 järjestettävään Sepänpihan Kotinäyttelyyn, jossa kehittämishankkeen tulokset esitellään suurelle yleisölle.

Kehittämishankkeen tavoitteiksi asetettiin syksyllä 2017 paremmin kysyntää vastaavan tonttitarjonnan luominen lähemmäs palveluita, yhteisöllisyyden edistäminen sekä kuntalaisten aktiivisen elämäntavan mahdollistaminen kuntastrategian mukaisesti. Hankkeen edetessä huomasimme törmäävämme jatkuvasti smart city‐ ideologiaan, ja pohtivamme sen merkitystä ja soveltuvuutta omaan toimintaympäristöömme.
Tästä syntyi vähitellen tarve älykkään asuinympäristön konseptoinnille Vihdin viitekehyksessä, ja ehkä lopulta myös kehittämishankkeemme tärkein polku, jonka ympärille kaikki hankkeen osatavoitteet tavalla tai toisella nivoutuivat.

Kaikki aiheen synnyttämät pohdinnat ovat johtaneet Sepänpiha‐hankkeen parissa työskennelleet samalle radalle ‐ smart city‐tematiikka olisi pystyttävä jakamaan koviin ja pehmeisiin arvoihin. Älykkään asuinympäristön päätarkoitus on kaiketi mahdollistaa asukkaalleen älykästä arkea, mutta tarvitaanko tätä varten enemmän teknologiaa, vai asukkaan todelliset tarpeet huomioivaa yhdyskuntasuunnittelua, jonka aikana asukas itse tulee kuulluksi? Vai kenties näitä molempia sopivassa suhteessa?

Vihdin toimintaympäristössä ja Sepänpiha‐hankkeessa älykkään asuinympäristön pehmeät arvot, kuten yhteisöllisyys ja osallisuus ovat korostuneet, mutta samalla näiden kautta on pystytty vuorovaikutuksessa tulevien asukkaiden kanssa mahdollistamaan myös älykkäitä teknologisia innovaatioita, joita pilotoidaan Vihdissä Sepänpihan alueella. Meille kuntaorganisaation edustajille kehittämishanke on avannut aivan uudenlaisen tavan mahdollistaa yhteisöllisyyden syntymistä ja älykkäämpiä asuinympäristöjä, joiden rakentamisessa asukkaat ovat aidosti mukana.

Tiivistetysti: pehmeät arvot mahdollistavat Vihdissä kovat arvot. Let’s make smart human again.

8. Pyöräily osana älykästä liikennejärjestelmää

Sanna Ojajärvi, kehittämispäällikkö, Pyöräilykuntien verkosto.

Matti Pesu, kehittämispäällikkö, Väylä.

Älykkäästä liikenteestä puhuttaessa viitataan tavallisimmin autoliikenteeseen. Liikennevirtoja sujuvasti ohjaavat älyliikennevalot ja autolla ajamista helpottava teknologia (reititys ja kohteiden löytäminen, palvelupistetiedot, pysäköintitiedot) nojaavat ideaan älykkäästä autokaupungista.

Liikennesuunnittelussa pyöräily nähdään pääsääntöisesti teknologiavapaana kulkumuotona (offline activity) (Behrendt 2016), jolla on omat erityispiirteensä: pyöräily on erityisen fyysinen ja inhimilliseen vuorovaikutukseen perustuva liikkumisen tapa. Samalla on vaara, että pyöräily jää tiedolla toimivan liikennejärjestelmän ulkopuolelle.  

Pyöräliikenteen ja älyteknologian suhdetta ei ole toistaiseksi juurikaan tutkittu. Uraauurtavassa tutkimusartikkelissa Smart cycling futures: Charting a new terrain and moving towards a research agenda (Nikolaeva et al. 2019) hahmotellaan olemassa olevia älypyöräilyinnovaatiota ja niiden roolia tulevaisuuden liikennejärjestelmissä Tutkimusartikkelissa muodostetaan ”pyöräilyinnovaatioiden maisema”, joka auttaa ymmärtämään minkälaiseksi älypyöräily kuvitellaan/on mahdollista kuvitella ja miten liikkuminen ajatellaan – mihin olemme menossa ja mistä loittonemme. Artikkelin mukaan älyteknologiaa voidaan hyödyntää yhtäältä kontrollin välineenä (vilkut, valot, liikennevalot), toisaalta voimaannuttajana ja pyöräilyn edistämisen välineenä (reittivalinnat, kuoppien ja epätasaisuuksien tunnistaminen). Fokus on liikennejärjestelmiä ohjaavan teknologian sijaan ensisijaisesti yksittäisille pyöräilijöille markkinoidussa älyteknologiassa.

Pyöräliikennettä edistävä tiedon hyödyntäminen voi kuitenkin tapahtua muuallakin kuin yksittäisen pyöräilijän toiminnassa. Tietoa voidaan hyödyntää matkaketjujen ja MaaS-palveluiden (Mobility as a Service) tarvitsemissa tietopalveluissa, liikkumisenohjauksen toiminnoissa ja liikenneverkon optimoinnissa. Parhaimmillaan tieto voi auttaa pyöräilijöitä ja muita ”suojattomia tienkäyttäjiä” turvaavan automatiikan kehittämisessä.

Ehdottamamme esitys kytkee pyöräilyn ja älykkään liikennejärjestelmän entistä tiiviimmin yhteen. Keskustelemme olemassa olevan joukkoistetun avoimen datan (OpenStreetmap) ja viranomaislähteistä peräisin olevan avoimen datan (Digiroad) hyödyntämisestä. Keskeinen kysymys on, miten tätä tietoa käyttämällä pyöräliikenne voidaan integroida osaksi tiedolla toimivaa liikennejärjestelmää.