Osallistuminen osallistumiseen – digitaalisen kaupunkiosallistumisen kuilut

Juha Riihelä, Turun yliopisto

Tieto- ja viestintätekniikan yleistyminen sekä digitaalisen kommunikaation vapautuminen tilallisista rajoituksistaan ovat merkinneet samalla sekä näyttävää että näkymätöntä muutosta nykyisissä yhteiskunnissa. Kaupunkiympäristössä muutos on ollut fyysisesti huomaamattomampaa, mutta tuottanut uusi tapoja kuluttaa, käyttää ja tuottaa tilaa. Jokapaikan tietotekniikka, ubiquitous computing, on merkinnyt siirtymistä kohti liikkuvan, huomaamattoman ja ympäristöönsä sulautuvan digitaalisen median käyttöä.

Viestintätekniikan avautuminen ja arkipäiväistyminen on näyttäytynyt kansalaisille myös uusina mahdollisuuksina osallistua. Digitalisoitunut ja verkottunut viestintäympäristö on nähty etenkin kaupunkien suunnitteluprosessin uutena työkaluna, jolla kansalaisten äänet voidaan kirjata osaksi aiemmin vain ammattisuunnittelijoiden hallitsemaa toimintakenttää.

Viimeisten vuosien aikana sosiaalinen media, erilaiset päätelaitteet sekä verkkopalvelut ovat tarjonneet tuoreita väyliä kansalaisten osallistumiselle ja osallistamiselle. Erityisesti mobiililaitteet ovat tehneet mahdolliseksi erilaisia in situ osallistumismalleja, joissa osallistuminen on sidottu oikeaan kohteeseen ja aitoon ympäristöön, johon halutaan vaikuttaa. Osallistuminen mahdollistaa paljon uutta, mutta herättää kuitenkin uusia kysymyksiä. Millaisilla tavoilla digitaalinen osallistuminen voidaan tuoda fyysiseen katukuvaan? Löytyykö rajapintoja välittää tietoja ympäristöstä? Millaisia kuiluja digitaalinen osallistuminen sisältää? Kenellä on mahdollisuus ja potentiaali ottaa osaa uusien tekniikoiden käyttöön?

Esityksessä tarkastelemme mobiiliosallistumisen potentiaalia ympäristöministeriön rahoittaman tutkimusprojektin kautta. Hankkeessa pyritään löytämään mahdollisuuksia matalan kynnyksen osallistumiseen hyödyntäen asukkaiden omia mobiilipäätelaitteita sekä tuomaan mahdollisia kehityskulkuja näkyväksi mediatekniikan keinoin.

**

Vierailla poluilla

Matti Tainio, Aalto-yliopisto

Esitykseni käsittelee taiteellisessa tarkoituksessa tekemiäni tekstimuotoisia kaupunkijuoksuja leikillisinä, uusia näkökulmia avaavina interventioina kaupunkitilaan. Ennalta määrättyyn kuvioon perustuvien juoksureittien seuraaminen ei haasta muiden kokemaa kaupunkitilaa, mutta on muuttanut omaa käsitystäni kaupungissa kulkemisen oikeista tavoista ja niistä poikkeamisen seurauksista.

Osana taiteellista työtäni olen juossut kaupunkeja maailmankartalle sekä Suomessa että ulkomailla. Teossarja sai alkunsa tehdessäni juoksemiseen liittyvää näyttelyä vuonna 2008. Tartuin suomalaisen urheiluhistorian legendaan Suomen symbolisesta juoksemisesta maailmankartalle ja päätin toteuttaa ajatuksen konkreettisena juoksuna.  Suunnittelin Etelä-Haagasta Merisatamaan kulkevan sanan HELSINKI muotoisen reitin, jonka juoksin GPS-tallennin taskussani. Näyttelyssäni galleria Pirkko-Liisa Topeliuksessa juoksuni oli esillä karttapohjalle siirrettynä kuvana toteutuneesta juoksustani.

Lähdin toteuttamaan teostani tarkastellen vain juoksureitin ja kartan suhdetta, mutta jo teosta juostessani havaitsin, miten määrättyä reittiä seuraava ja normaaleja liikkumisen tapoja rikkova liikkuminen halki kaupungin avaa uudenlaisen näkökulman tuttuihinkin seutuihin: kartalle piirrettyjen kirjainten seuraaminen pakotti minut pois totutuilta reiteiltä, kulkemaan samoja katuja edestakaisin ja kiertämään kortteleita uusiin suuntiin. Vaikka kaupunkiin jättämäni jälki on virtuaalinen, olen itse ottanut tilan haltuun uudella tavalla.

Myöhemmin olen juossut kartalle kaupunkeja, joista osaan olen tutustunut etukäteen vain kartan perusteella. Näitä teoksia juostessani kaupunkirakenteen ja maan muotojen tuottamat yllätykset ovat olleet vielä suurempia kuin ensimmäisellä juoksullani. Taiteelliseen pakkoon perustuva reittivalinta on johdattanut minut pois tavanomaisilta tai muuten kiinnostaviksi katsottavilta alueilta sekä päätynyt käyttäytymään paikallisten normien vastaisesti juostessani halki Lissabonin köyhien kaupunginosien tai aamuruuhkaisella Oxford Streetillä Lontoossa.

**

Suunniteltu (kaupunki)tilan koreografia / kehollinen paikan tapahtuma tanssissa

Olli Poutanen, Aalto-yliopisto

Miten kaupunkitiloja voi lähestyä koreografioina? Miten tilasuunnittelun ratkaisut kaupunkitilassa synnyttävät tilassa liikkuvissa kehoissa miellyttävän tanssin? Siinä kysymyksiä, joiden saattelemina Anna ja Lawrence Halprin kehittivät menetelmiä, joissa tanssi auttaa suunnittelijoita tilallisten vuorovaikutusten kehollisessa haltuunotossa, notaatiossa ja suunnittelussa.

Miten kehot tuottavat paikkaa? on aihe, jota tutkin opinnäytteessäni. Tutkin kontakti-improvisaatio-tanssia esimerkkinä kehollisesta toiminnasta, jossa paikkakokemus muodostuu tietynsuuntaiseksi johtuen tanssilajin periaatteiden ja ideaalien kehollistumisen vaikutuksesta aistimiseen. Tanssijoille kehittyy erityistaito tuottaa kehoonsa herkkyys haptisille aistimuksille liikkeessä. Tulkinnassani kehot tuottavat kokemuksen paikan tapahtumasta tanssissa aistillisesti lähelle, jonka seurauksena myös paikkaan liitettävät merkitykset saavat tunnistettavia piirteitä.

Esityksessä vertailen ja yhdistelen näitä lähestymistapoja, pohdin tutkijan / suunnittelijan kehollisuutta ja tarjoan esimerkkejä tanssivan tutkijan epäkonventionaalisista tilan haltuunotoista. Samalla pyrin valottamaan tanssin ja non-representationaalisen lähestymistavan antia kehollisuuden, liikkeen, aistit ja affektin huomioimaan pyrkivälle tutkimukselle.

**

Sielun ja ruumiin tilat: kristillinen yhdistysarkkitehtuuri ja sukupuoli 1900-luvun alun Helsingissä

Oscar Ortiz-Nieminen, Helsingin yliopisto

1900-luvun alussa kristinusko oli uudenlaisten haasteiden edessä. Luterilaisen kirkon itseoikeutettu asema niin yhteiskunnan koossapitävänä voimana kuin kaupunkihorisontin näkyvämpänä monumenttina olivat kyseenalaistumassa. Virallisen kirkko-organisaation ulkopuolella syntyneet lukuisat kristilliset organisaatiot alkoivat järjestää kaupunkilaisille mitä erilaisinta toimintaa: huono-osaisten avustustyöstä aina ompeluseuroihin ja voimistelutunteihin. Syntyi uusia, katsomuksellisesti sitoutuneita tapoja ottaa kirkko- ja kaupunkitilaa haltuun. Kirjavoituvalle yhdistystoiminnalle tarvittiin puitteet, mikä vaati uudenlaista kristilliseen arvo- ja toimintamaailmaan soveltuvaa arkkitehtuuria. Järjestöjen toimitiloja rakennettiin usein työväenkortteleiden ahtaille tonteille. Rakennusten tilaohjelmat olivat monipuolisia, kirkkosalin lisäksi niihin mahdutettiin mm. kerhohuoneita, asuntoja, myymälöitä, kansankeittiöitä, majoitustiloja ja liikuntasaleja. Nämä uudenlaiset rakennukset asettavat kiinteäksi esitetyn sakraalin ja profaanin elämänpiirin eron kyseenalaiseksi. Työkeskukset tekivät tilaa naisten johtamalle ja järjestämälle toiminnalle, mikä muutti sukupuolen ja tilan välistä dynamiikkaa sen uskonnollisessa ja siten mieslähtöisessä kontekstissa. Esitelmäni jäsentyy kahden esimerkkirakennuksen ympärille: Kaupunkilähetyksen Betania-talo (1904) Punavuoressa ja Evankeliumiyhdistyksen rukoushuone (1906) Kalliossa.

Tukeudun tila-, kuva-, ja tekstiaineistoni analyysissä queerteoreetikko Sara Ahmedin käsitykseen sukupuolesta. Sukupuoli on ruumiillinen tapa ottaa ympäröivä tila haltuun ja toimia siinä olevan objektimaailman kanssa. Sukupuolinormit paljastuvat ja säröilevät, mikäli ruumis joutuu ottamaan tilaa eri tavoin haltuun. Arkkitehtuuri on rakennettuna tilana sekä sukupuolitettua että sukupuolittavaa. Se jäsentää tapaa, jolla maailma ja siinä ilmenevät sosiaaliset suhteet järjestetään ja toteutetaan. Samalla kun arkkitehtuuri monilta osin säätelee ihmisten välisiä kohtaamisia, se myös mahdollistaa epäkonventionaalista toimintaa. Siinä missä kristillisten yhdistysten rakennusten tilaratkaisut pyrkivät yhtäältä sukupuolieron korostamiseen ja normittamiseen, ne antoivat myös mahdollisuuksia toistaa toisin: niissä toimi hoivaavia, huolehtivia miehiä ja aktiivisia, itsenäisiä naisia. Uudenlaisella kristillisellä yhdistysarkkitehtuurilla oli kauaskantoinen vaikutus luterilaiseen kirkkorakennustaiteeseen Suomessa.

**

Vaihtoehtolajien hiljainen vastarinta

Veli Liikanen, Mikkelin ammattikorkeakoulu ja Anni Rannikko, Itä-Suomen yliopisto

Nuorten vaihtoehtolajit, esimerkiksi skeittaus, parkour ja scoottaus, ovat luovaa ja usein ennakoimatonta liikettä, joka sijoittuu tiloihin, jotka on lähtökohtaisesti suunniteltu muuhun kuin liikuntakäyttöön. Niille ominainen kaupunkitilassa epäkonventionaaliseksi määritelty liike on tilan haltuunottamisen tapa, jonka kautta julkisen tilan valtasuhteita neuvotellaan uudelleen. Monen liikuntatutkimuksessa vaihtoehtolajiksi nimettävän lajin keskeiset periaatteet liittyvät tavalla tai toisella julkiseen tilaan, ovathan lajien syntytarinatkin kertomuksia kaupunkitilan toisinnäkemisestä ja -tekemisestä. Tarkastelemme alustuksessamme vaihtoehtolajiharrastajien tilan haltuunotoille antamia merkityksiä. Kysymme, millaista tilan valtageometriaa ja millaisia yhteiskunnallisia valtasuhteita vaihtoehtoliikkujien tilallisen vastarinnan tarkastelu tuo näkyviin. Aineistona toimivat 12–29-vuotiaille vaihtoehtolajiharrastajille tehty verkkokysely (n=935), erityisesti sen avoimet vastaukset, sekä kymmenen teemahaastattelua. Analyysimme on osa Liikunnan monimuotoistuvat tilat ja tavat -tutkimushanketta (OKM 2012–2014).

Kaupunkitilan suhde vaihtoehtoliikuntaan on kolmitahoinen: kaupunkitila toimii yhtäältä vaihtoehtoliikkujien toiminnan mahdollistajana, toisaalta toiminnan rajaajana ja kolmanneksi liikunnallisen uudelleentuottamisen ja -määrittelemisen kohteena. Aikuiset ovat monopolisoineet julkisen tilan ja samalla karkottaneet nuoret, ”julkisen tilan ei-toivotut toiset”, sivummalle keskuksista. Siitä huolimatta nuoret ottavat tilaa aktiivisesti haltuunsa – tosin hienovaraisesti ja huomaamatta. Konfliktihakuisuus ja selkeästi artikuloitu vastarinta aikuisten tilallista valtaa kohtaan jäävät vaihtoehtoliikkujien puheessa sivummalle, kun taas neuvottelevat tai sovittelevat äänenpainot saavat eniten tilaa. Tilaa otetaan haltuun huomaamatta ja hetkellisesti, ilman avointa valtataistelua, mikä onkin vaihtoehtolajiharrastajien tilallistuneen vastarinnan muoto. Vaihtoehtolajien tilat ovat ennen kaikkea hiljaisen vastarinnan tiloja, joissa eri ikäryhmien välisiä valtasuhteita neuvotellaan uudelleen ja uudelleen.

**

Äärirajoilla: Nuorisokulttuuriset tuulet ”metsäläisten” aikalaishaasteina

Päivi Harinen, Itä-Suomen yliopisto

Kuntaliitosten ja muunkin keskittämispolitiikan myötä maahamme on syntynyt runsaasti asuinalueita, jotka tilastoituvat kaupunkialueiksi (ja representoituvat kaupunkeihin kuviteltuine toimintamahdollisuuksineen) mutta jotka arjen konkreettisina elinympäristöinä ovat harvaanasutun maaseudun syrjäkyliä. Syrjäisiä asuinseutuja on suomalaisessa yhteiskuntapoliittisessa ja -tieteellisessä keskustelussa totuttu tarkastelemaan erityisesti vanhuuden elinympäristöinä. Näillä paikkakunnilla asuu kuitenkin myös nuoria ihmisiä, joiden elämään asuinympäristö tarjoaa omanlaisensa mahdollisuusrakenteet suhteessa nuorille tärkeisiin elämänkenttiin: koulutusmahdollisuuksiin ja vapaa-ajan harrastustoimintaan.

Tarkastelen esityksessäni mahdollisuuksia, joita maantieteellisesti laajojen kaupunkien kaukaisilla reunoilla asuvilla nuorilla on osallistua vapaa-ajan vertaistoimintaan. Erityinen kiinnostukseni tässä yhteydessä liittyy organisoimattomaan, omaehtoiseen liikuntatoimintaan, jota liikuntatieteellisessä keskustelussa on kutsuttu vaihtoehtoliikunnaksi (parkour, skoottaus, skeittaus, longboarding jne.). Minkälaisia mahdollisuuksia syrjäkylänuorilla on olla osa uudenlaisia urbaaneiksi luonnehdittuja nuorisokulttuurisia liikuntamaailmoja, joihin liittyvät vahvasti monenlainen rakennetun tilan uudelleenmääritettely ja -käyttö? Analyysini on osa liikunnan nuorisokulttuurisia muotoja analysoivaa LIMU-hanketta (Liikunnan monimuotoistuvat tilat ja tavat, OKM 2012–2014) ja myös osa syrjäseutujen arkielämää tarkastelevaa Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä -hanketta (2011-). Tarkasteluni pohjautuu keskisuuren kaupungin äärireunoilla asuvien nuorten haastatteluihin. Näillä nuorilla on selkeä ymmärrys siitä, mikä olisi ”coolia” ja koukuttavaa liikuntaa, mutta mahdollisuudet harrastaa sitä ovat minimaaliset (sopivien alustojen puutteessa ja siksi, että reunoilta keskuksiin on usein matkaa useita kymmeniä kilometrejä, lähin kaverikin asuu kaukana, eikä julkista liikennettä ole).