19. Purkaminen, arvot ja muisti

Työryhmä on jatkoa työryhmille 2. Purettu ja purettava kaupunki ja 17. Tulevaisuuden historiaa.

Puheenjohtajat

Iida Kalakoski
TkT, arkkitehti, yliopisto-opettaja
Tampereen yliopisto
iida.kalakoski@tuni.fi

Laura Berger
Aalto-yliopisto
laura.berger@aalto.fi

Panu Savolainen
Aalto-yliopisto
panu.savolainen@aalto.fi


Esitykset

Aika: Perjantai 24.5.2024 klo 14.45-16.15
Sijainti: Tieteiden talo, sali 504

1. Taisteluja tulevaisuuden historiasta

Esittäjä: Helena Teräväinen

Abstrakti
Kenen arvot tänään määräävät tulevaisuuden historiasta? Kuka kaupunkia tai rakennusta saa arvottaa ’kauniina’ tai ’rumana’. Esimerkkini ovat Lapualta, joka muuttui kirkonkylästä kauppalaksi 1964 ja kaupungiksi 1977. Muutos yhdyskunnan rakenteessa alkoi tuolloin ns. Ahti Korhosen asemakaavalla, joka esitti keskustaan kerrostaloja vanhojen talonpoikaistalojen paikoille – se ei koskaan täysin toteutunut, ja alue jäi hajanaiseksi.

Kaksi maamerkkiä pysyi kuitenkin kaavassa paikallaan: Tuomiokirkko (Engel 1826) ja Kaupungintalo (Visanti 1924). Kaupungintalon lähelle rakennettiin 1966 Ahti Korhosen suunnittelema moderni, puhdaspiirteinen linja-autoasema, jonka Salokorpi [1] mainitsee yhtenä kolmesta Lapuan arkkitehtuurikohteesta.

Kaupungintalo edustaa tyylipuhdasta 1920-luvun klassismia, ja sitä on arvostettu ja korjattu useasti. Vaikea sanoa onko rakennuksen kauneus ollut merkittävää päättäjien mielestä, mutta ”Pohjoismaiden komeimmaksi” sitä ainakin mainittiin. Vielä 1980-luvun puoliväliin asti sen läheisyydessä oli samaa tyyliä edustava paloasema torneineen ja talleineen. Näiden purkaminen sujui silloin tosi nopeasti: kaupunginhallitus päätti ja seuraavana päivänä oli puskutraktorit paikalla, vaikka tallirakennukseen kaupunki oli jo ehtinyt saada museoviraston avustusta korjaamiseen
ja museoksi muuttamiseen. Suojelusta ei ehditty keskustella ja vasta 1990-luvun alussa tehtiin ensimmäinen rakennettua kulttuuriympäristöä koskeva selvitys.

Moderni linja-autoasema oli jo ihmisten mielipiteissä muuttunut ”rumaksi”, kun minä kaupunkiin saapuessani sitä ihastelin keskustan kauneimmaksi rakennukseksi. Pitkän prosessin jälkeen, jossa suojelua esitettiin monelta taholta, kaupunki sai sille purkuluvan kuitenkin 2015 – ja kaupunginjohtaja sanaili lehdessä sen rumuudesta ja siitä ,kuinka oli ehkä olemassa jokin sellainen ”erilainen, arkkitehdin kauneus”.

Tätä tapausta olen paljon pohtinut aiemminkin, miettien erityisesti kulttuuriympäristön kohteiden (eli jotenkin erityiseksi nousseiden) esteettisiä ominaisuuksia ja tapoja joilla ns.kauneutta kuvataan eri tavoin arkkitehtien ja muiden puheissa. Arvottamisessa on puhumisella valtava merkitys, vaikka lopullinen ”valta” tulevaisuuden historiasta huojuu rakennuslain heikentyessä.

[1] Salokorpi, Asko (1979) ”Matkailijan Suomea, arkkitehtuurinähtävyyksiä reittien varrella”.

2. Displacement and everyday resistance: Seeking Spatial Justice in Urban Renewal Process

Esittäjät: Kirsi Juhila & Riikka Perälä

3. Tuntematon sotilashautausmaa: vaikea kulttuuriperintö osana muuttuvaa kaupunkia.

Esittäjä: Olga Juutistenaho

Abstrakti
Kaupunkirakenteen muutokset muovaavat osaltaan muistamisen kulttuuria. Menneisyyttä voidaan tuoda kaupunkitilassa aktiivisesti esiin ja käyttää identiteettiä vahvistavana tekijänä. Toisaalta vaikeita tai epämiellyttäviä muistoja pyritään pyyhkimään pois tai jättämään vähälle huomiolle. Esityksessäni haluan tarkastella esimerkkikohdetta, jonka ympäristössä kaupunkikehitys on epäsuorasti ja mahdollisesti tahattomasti toiminut historiapolitiikan välineenä ja eristänyt epämukavan menneisyyden jäänteen katseilta piiloon.

Honkanummen saksalainen sotilashautausmaa Itä-Vantaalla on monella tapaa suomalaisen toisen maailmansodan muistamisen kulttuurin antiteesi. Hautausmaan syrjäinen sijainti korostaa osaltaan paikan marginaalista merkitystä. Paikan olemassaolo on helppo unohtaa ja sivuuttaa, koska kaupunkikehityksen ratkaisut ovat keskittäneet hautausmaan ympärille muita ei-toivottuja ja usein sivuutettuja toimintoja. Moottoritie eristää saksalaisen hautausmaan omaksi nurkkauksekseen, ja vieressä sijaitseva Vantaan vankila ei houkuttele alueelle satunnaisia ohikulkijoita. Hautausmaan viereen esitetyssä uudessa kaavahankkeessa saksalaiset haudat saattavat jäädä vielä pahemmin eristyksiin yksittäisenä metsäkaistaleena.

Honkanummi on esimerkki kohteesta, joka ei kuulu auktorisoituun perintödiskurssiin. Suomalainen muistamisen kulttuuri ei perinteisesti ole tuonut esiin tai tarkastellut kriittisesti Suomen sotilasyhteistyötä natsi-Saksan Wehrmachtin kanssa vuosina 1941–1944. Honkanummen alueen kaupunkikehitys heijastaakin tässä kontekstissa suomalaista historiapolitiikkaa. Suomessa sijaitsevat Wehrmachtin sotilaiden haudat ovat unohdettua kulttuuriperintöä myös Saksassa, missä muistamisen kulttuuri keskittyy holokaustin uhreihin ja saksalaisten kollektiiviseen vastuuseen.

Saksalaiset sotilashautausmaat ovat vähäisestä huomiosta huolimatta kansainvälinen ilmiö. Maailmansotien saksalaissotilaiden hautoja on kolmella hautausmaalla Suomessa ja maailmanlaajuisesti yli 830 hautapaikassa 46 eri maassa. Itävantaalaisen metsäkaistaleen unohdetut haudat ovat osa laajempaa vaikean kulttuuriperinnön kokonaisuutta. Herääkin kysymys, kenen kulttuuriperintöä saksalaisten rakennuttamat ja ylläpitämät hautausmaa-alueet nykyisellään ovat ja miten niihin pitäisi kaupunkirakenteen osina suhtautua? Millainen on näiden paikkojen tulevaisuus osana muistamisen ja unohtamisen kulttuuria?

4. “Outo” pohjoinen Pantheon: Hämeenlinnan pyörökirkon muutos 1800-luvun lopulla

Esittäjä: Mari Tossavainen