Gentrifikaatio, alueellinen erilaistuminen ja asumissosiaalinen työ

Torstai 28.4 klo 13.15–14.45

Paikastaan siirretyt: Kotipaikan menettäminen ja uuteen kiinnittyminen gentrifikaatioprosessissa 

Kirsi Juhila, Johanna Ranta, Jenni Mäki & Mikko Ilmoniemi, Tampereen yliopisto

Kun kaupunkien keskusta-alueet muuttuvat gentrifikaation myötä työväenluokkaisista tai köyhien ihmisten asuinalueista varakkaampien keskiluokkaisten asuinalueiksi, seurauksena on ihmisten siirtäminen pois asuinpaikoistaan. Esityksemme pohjautuu tätä ilmiötä koskevaan artikkelikäsikirjoitukseen, jossa paneudumme yhden kaupungin vuokra-asuntoalueen (’naapuruston’) häviämiseen purkamis- ja täydentämisprosessin seurauksena. Lähestymme aihetta käsitteellä displacement, jonka suomennamme ’paikastaan siirtämiseksi’. Käännös sisältää henkilökohtaisesti merkityksellistettyyn tilaan viittavan paikan (place) käsitteen sekä ymmärryksen siitä, että kyseessä on poliittisiin päätöksiin perustuvan kaupunkirakenteellisen muutosprosessin aiheuttama pakkotilanne. Analyysin keskiössä on ihmismaantieteellisiin lähtökohtiin perustuva paikan tuntu (sense of place), joka liittyy myös kodin käsitteeseen – merkitykselliseksi koettuun paikkaan, johon tuntee kuuluvansa, oli kysymys asunnosta, naapurustosta tai lähimetsästä. Tutkimus tuo esiin alueella pitkään asuneiden ja sinne kiinnittyneiden ihmisten näkökulman, joille muutto tarkoitti merkityksellisen kotipaikan ja naapuruston menettämistä. Tulkitsemme asukkaiden teemahaastatteluista paikastaan siirtämisen fyysisiä, funktionaalisia, sosiaalisia ja psykologisia merkityksiä. Tarkastelemme naapuruston merkitystä ajallisena jatkumona – kotipaikkana ennen muuttoa, muuttoon liittyviä tapahtumia ja tunteita sekä uuden kotipaikan etsintää ja löytymistä. Tulokset osoittavat, että poismuutto naapurustosta ei ollut merkityksettömästä fyysisestä tilasta toiseen siirtymistä, vaan monin tavoin merkityksellisen paikan tunnepitoista hyvästelemistä. Vaikka naapurusto muodosti turvallisen saarekkeensa, myös lähiympäristö luontoineen ja palveluineen koettiin läheisenä. Uudessa asunnossa ja uudella asuinalueella yhtäältä kaivattiin menetetyn naapuruston sosiaalisia suhteita, läheistä luontoa ja monipuolisia palvelu- ja toimintamahdollisuuksia. Toisaalta alettiin etsiä ja rakentaa samankaltaisia kotipaikan merkityksiä kuin edeltävään kotipaikkaan oli muodostunut. Vaikka kotipaikka ”hävitettiin” asukkaiden tahdon vastaisesti muualla tehtyjen päätösten tuloksena, asukkaat näyttäytyivät haastatteluissa toimijoina, jotka rakensivat aktiivisesti omaa paikkasuhdettaan. 

Alueellinen eriytyminen ja huono-osaisuus sosiaalityössä 

Pekka Karjalainen & Minna Kivipelto, THL

Esityksemme perustuu Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Muuttoliike ja sosiaalipolitiikka lähiöiden väestörakenteen ja sosiaalisten ongelmien muokkaajina -tutkimushankkeeseen. Osatutkimuksessamme selvitetään kuntien sosiaalityön ammattilaisten näkemyksiä huono-osaisuuden keskittymisestä ja alueellisen eriytymisen ongelmista. Lisäksi tavoitteena on saada tietoa siitä, miten sosiaalityö voi osaltaan kehittää lähiympäristöä, vähentää segregaation aiheuttamia ongelmia ja edistää asiakkaiden asumiseen liittyvää hyvinvointia. 

Sosiaalityössä on havaittu, että erityisesti mielenterveys- ja velkaongelmat, köyhyys, työttömyys sekä elämänhallintaan ja asumiseen liittyvät ongelmat keskittyvät alueellisesti. Huono-osaisuus voi kasautua esimerkiksi tiettyihin vuokrataloihin ja lähiöihin. Samalla sosiaalialan ammattilaiset ovat kokeneet kasaantuneeseen huono-osaisuuteen vaikuttamisen hankalaksi.

Kroonistuneet talouden ja elämänhallinnan ongelmat näkyvät usein asumisen hallinnan haasteina. Sosiaalityön mahdollisuudet vaikuttaa yksin alueelliseen huono-osaisuurteen ovat heikot, sillä taustalla olevat ongelmat ovat rakenteellisia. Muun yhteiskuntapolitiikan tai kaupunkisuunnittelun tuottamat haasteet ja ongelmat näkyvät yksilöiden ja yhteisöjen elämässä. Ne saattavat näkyä lopulta alueellisina ilmiöinä kasaantuen lopulta sosiaalityöhön.  

On näyttöä siitä, että erilaiset lähiöohjelmat ja -projektit vaikuttavat, mutta tulokset eivät ole kestäviä. Sosiaalityössä ja kaupunkipolitiikassa tarvitaan uudenlaista ajattelua. Tutkimustuloksissa korostui se, että vaikka verkostotyötä tehdään sosiaalityössä paljon, on erityinen tarve kehittää asuinalueille ja lähiöihin kiinnittyvää tavoitteellista työtä. 

Tutkimuksemme tässä vaiheessa on noussut esiin kaksi kehittämisen painopistettä. Ensimmäinen liittyy asuinaluekohtaisen monialaisen toimintamallin tarpeeseen. Siinä keskenen elementti on verkostojen kokonaisvaltaisuus sekä auttamisen konkreettisuus ja yhteistyö alueellisten toimijoiden ja asukkaiden kanssa. Toinen painopiste kiinnittyy rakenteelliseen sosiaalityöhön, joka kytkeytyy kunnan hallintokuntien väliseen alueelliseen ohjelma- ja vaikuttamistyöhön, jolla on selkeät tavoitteet.

Asunnottomuutta edeltävät asumis- ja palvelupolut 

Veera Niemi, Sosiaalitieteiden laitos, Turun yliopisto 

Tarkastelemme tutkimuksessamme asunnottomuutta edeltäneitä asumis- ja palvelupolkuja pitkällä aikajänteellä useita kansallisia ja alueellisia sosiaali- ja terveydenhuollon rekistereitä yhdistävää aineistoa hyödyntäen. Tutkimus kiinnittyy teoreettisiin keskusteluihin asunnottomuuden rakenteellisista, systeemisistä ja yksilöllisistä selittävistä tekijöistä sekä ns. laukaisevista tekijöistä asumispoluilla. Polkujen analyysi mahdollistaa edeltäviin muuttoihin ja palveluiden käyttöön sekä näiden muodostamaan kokonaiskuvaan kohdistuvan tarkastelun. Tutkimus on kontribuutio vapaaehtoisesti toteutuneiden ja pakkomuuttojen syiden ja seurausten tutkimukselle suomalaisen kasvukeskuksen kontekstissa. Osallistumme samalla asumissosiaalisen työn ja muiden sosiaali- ja terveyspalvelujen roolin kuvaamiseen asunnottomuuden ehkäisyssä näissä taitekohdissa. 

Keväällä 2022 tutkimuksen pilotinomaisen aineiston rakentaminen on käynnissä ja esityksessä kuvataan prosessia tähän asti. Aineistoa kootaan Turun ja Tampereen yliopistojen ja Y-säätiön sekä yhden suomalaisen kasvukeskuksen yhteistyönä, Sosiaali- ja terveysalan tietolupaviranomainen Findatan mahdollistamia yksilöityjen rekisteritietojen yhdistämismahdollisuuksia hyödyntäen. Päätutkimuskysymys on, millaisia ovat asunnottomien asumis- ja palvelupolut eri ikävaiheissa ennen asunnottomuutta ja miten ne kytkeytyvät asumissosiaaliseen työhön. Aineistosta poimitaan asunnottomat Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen vuosittaisen tilaston perusteella ja verrokkiryhmänä käytetään ei-asunnottomia perustoimeentulotukea saaneita samalla alueella. Väestörekisterin ja Kelan etuusrekisterin lisäksi aineistoon kootaan tietoja mm. alueellisista asumis-, päihde-, terveys-, vammais-, vanhus- työllisyys- ja lastensuojelupalveluista. Uudenlaiset rekisterit avaavat asunnottomuustutkimuksessa mahdollisuuksia uudenlaisille taustamuuttujille ja siten uusien ilmiöiden tai säännönmukaisuuksien tunnistamiselle. Metodologinen pilotointi raivaa tietä vastaavien menetelmien hyödyntämiselle tulevaisuudessa myös muissa kasvukeskuksissa ja laajemmilla alueilla. 

Kamppailu katukuvasta: Visuaaliset viestit gentrifikoituneessa Pispalassa

Elina Taipale, Tampereen yliopisto

Tampereen Pispala on maisemistaan, puutaloidyllistään sekä alueelle asettuneesta kulttuuritoiminnasta tunnettu vanha työläiskaupunginosa. Nykyisin vahvasti gentrifikoituneella alueella elää sekä ylimpiin että alimpiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia ihmisiä, mikä aiheuttaa kitkaa niin tilakiistojen kuin julkisten alueiden esteettisten ristiriitojen muodossa. Vanhaa rakennuskantaa puretaan yhä ja paikalle kohoaa alueen yleisilmettä voimakkaasti muuttavia moderneja asuintaloja. Kuitenkin ongelmakohdiksi nousevat usein myös ilkivallaksi mielletyt graffitit, poliittiset tarrat ja julisteet. Katukuvan visuaalisia viestejä tutkimalla selviää, millaista vallankäyttöä siellä harjoitetaan ja kuka valtaa käyttää. Pispalan gentrifikaation ja sosiaalisen ympäristöntutkimus on loistanut poissaoloaan sitten alueen radikaalin uudistamisen 1960–80-luvuilla. Historiallisesti merkittävän kaupunginosan pikkuhiljainen visuaalinen katoaminen vaatii kuitenkin perusteellista tarkastelua. Perehdyn katukuvassa näkyviin viesteihin Roman Jakobsonin semioottista kielen funktioiden mallia soveltaen. Funktiot jaetaan konatiivisiin eli vetoaviin, faattisiin eli kontaktia tarkistaviin, emotiivisiin eli tunnetta ilmaiseviin ja poeettisiin, viestin ilmaisuun keskittyviin. Tilan tarkastelua tukevat myös kerrostuman ja referenssin käsitteet. Analyysin perusteella Pispalassa on havaittavissa alkuperäisen semioottisen työläis-Pispalan päälle muodostuneet kolme kerrostumaa: uudisrakentaminen, hallinto ja katukulttuuri, joiden rajoille konfliktitilanteet paikantuvat. Katukuvaa määrittävät erityisesti faattiset ja konatiiviset viestit, joiden kautta tilan hallinta ilmentyy. Valta keskittyy selvästi keskiluokalle, jonka lähettämät viestit ovat normalisoituneet lähes huomaamattomiksi, ja jonka normeja ja ideaaleja hallinnollinen kerrostuma ylläpitää. Katukulttuuri näyttäytyy yksityisomaisuuden ja julkisen tilan hallinnan keinoja ja rajoja aktiivisesti kyseenalaistavana paikallisena ilmiönä. Yleisesti häiriönä pidetyt   katukulttuuriset merkit eivät haasta alueen   ilmettä uudisrakentamisen muodostaessa selvästi suurimman uhan. Perinteinen Pispala uusintuu jossain määrin sekä kulttuurisesti että esteettisesti referenssin avulla, jota ilman kulttuurin ja idyllisen yleisilmeen katoaminen olisi täydellisempää.

Lähiöiden vihreä identiteetti: lähiluonnolla alueellista stigmaa vastaan  

Antti Wallin, Tampereen yliopisto

Esitys perustuu työn alla olevaan laadulliseen tapaustutkimukseen, jossa tarkastellaan, minkälaisia merkityksiä luonnolle annetaan kahdessa tamperelaisessa 1960-luvun metsälähiössä, Peltolammilla ja Multisillassa. Suomessa valtion korkotukilainoilla rakennetut 1960-luvun kerrostalolähiöt ovat julkisessa keskustelussa laajalti symbolisen väheksynnän kohteita, myös nopeasti kasvavalla Tampereella. Tätä alueellista stigmatisointia vasten, tutkimus pureutuu siihen, miten luontoa käytetään naapuruston identiteetin rakentamiseen ja mitä merkityksiä luonnolla on asukkaille erityisesti pandemian aikana. Analyyttisina työkaluina toimivat alueellisen stigman, naapurustoidentiteetin sekä Jennifer Mackin hiljattain esittelemän ”vihreän tunteen” käsitteet. Esitys väittää: 1) näiden kahden kaupunginosan alueellinen stigma on historiallisesti syntynyt yhteiskunnallisen muutoksen ja kaupunkikehityksen myötä, 2) vastakertomuksena asukkaat rakensivat alueille ”vihreän identiteetin” alueen luonnollisia elementtejä hyväksikäyttäen, ja 3) pandemian aikana lähiluonnon merkitys asukkaiden jokapäiväisen virkistyksen ja emotionaalisen voimaantumisen paikkana on kasvanut. Tutkimus pyrkii antamaan uuden merkityksen aiemmin symbolisesti leimatuille metsälähiöille sekä lisätä tietoa kaupunkivihreän emotionaalisesta merkityksestä.