Kestävä kaupunki 1960–1970-luvuilla

Perjantai 29.4 klo 10.00–11.30

Ahtaus kaupunkien sosiaalisesta ja mielenterveydellisestä kestävyydestä 1960- ja 1970-lukujen Yhdysvalloissa käydyssä keskustelussa

Annukka Sailo, FT, Oulun yliopisto

Asumisahtaus ja kaupunkien liiallinen tiiviys on aina huolettanut tartuntatautien leviämistä pelkääviä epidemiologeja ja terveysviranomaisia. Yhteiskuntatieteilijät- ja filosofit ovat kantaneet huolta ennen kaikkea suurten ihmismäärien vaikutuksesta sosiaalisiin suhteisiin ja kaupunkien kasvottomista massoista. Kaupunkisuunnittelijat ja arkkitehdit ovat ratkoneet suuriin kokoihin ja määrin liittyviä käytännöllisiä ja esteettisiä ongelmia. 1960-lukujen Yhdysvalloissa huoli ahtauden vaikutuksista erityisesti ihmisten mielenterveyteen ja kaupunkielämän sosiaaliseen kestävyyteen tai kestämättömyyteen sai kuitenkin uusia ulottuvuuksia. Tähän vaikuttivat mm. eläintutkimuksista saadut hälyttävät tulokset, globaalin väestönkasvun kiihtyminen sekä yhteiskunnallinen epävakaus kaupunkimellakoineen. Pahimmillaan ahtaissa oloissa elävien ihmisjoukkojen ajateltiin vääjäämättä ajautuvan hallitsemattomaan väkivaltaan.

Esitelmässä tarkastellaan haasteita, joita kaupunkiympäristön ja erityisesti siihen liittyvän ahtauden ajateltiin aiheuttavan ihmisten mielenterveydelle ja urbanisoituville ihmisyhteisöille 1960- ja 1970-lukujen Yhdysvalloissa. Lisäksi tarkastellaan, millaisia ratkaisuja erityisesti ympäristöpsykologian, kaupunkisuunnittelun ja urbaanin sosiologian piirissä näihin ongelmiin tarjottiin. Analyysin keskiössä on uusi kehkeytymässä oleva ympäristöpsykologian ala, jonka poikkitieteellisiin ahtauspohdintoihin kietoutui monia muillakin tieteenaloilla ja laajemmin yhteiskunnallisessa keskustelussa käsiteltyjä isoja teemoja kuten stressi ja eriarvoisuus. Mikä oli lopulta tärkeää: tila tai sen puute itsessään vai kyky kontrolloida sosiaalisia kontakteja? Vai määrittelikö kokemuksemme ahtaudesta yhteisön rakenne ja yksilön asema siinä? Annetut vastaukset olivat moninaisia, mutta pyrkivät pääsääntöisesti kumoamaan oletuksen vääjäämättömästä katastrofista.

Sukupuolten roolit, feminismi ja asumisen utopiat 1960–1970-luvuilla

Arja Turunen, Historian ja etnologian laitos, Jyväskylän yliopisto

Niin sanottu toisen aallon eli 1960–1980-lukujen feminismi vaati naisten aseman parantamista yhteiskunnassa ja yhteiskunnan patriarkaalisten rakenteiden purkamista. Feminismi näkyi erityisesti abortin laillistamista, lasten päivähoitoa ja työelämän rakenteita koskevassa keskustelussa. Esitelmässä käsittelen asumisen uudistamista koskevia aloitteita suomalaisessa toisen aallon feminismissä. Käsittelen sekä 1960-luvulla toiminutta Yhdistys 9 että 1970-1980-lukujen feminististä aktivismia.

Yhdistys 9 oli vuosina 1965–1971 toiminut niin sanottu yhden asian liike, joka pyrki edistämään sukupuolten tasa-arvoa radikaalin sukupuolirooli-ideologian mukaisesti. Yhdistyksen ja sen edustaman ideologian lähtökohtana oli perinteisistä sukupuolirooleista luopuminen ja yhteiskunnan uudistaminen siten, että ihmiset voivat valita koulutus- ja ammattialansa vapaasti, omien kykyjensä ja kiinnostuksensa mukaan sekä yhdistää perhe-elämän työssäkäyntiin. Se kritisoi voimakkaasti konservatiiviseksi nimeämäänsä yhteiskunta- ja perhemallia, jossa mies vastaa perheen elättämisestä ja vaimo lasten ja kodin hoidosta, ja jossa työmarkkinat ovat jakautuneet miesten aloihin ja naisten aloihin. Aiemmassa tutkimuksessa Yhdistys 9:n toimintaa on tarkasteltu sosiaalipolitiikkaa kuten lasten päivähoitoa ja työmarkkinoiden uudistamista eli naisten työssäkäynnin edistämistä koskevien aloitteiden pohjalta. Kokonaan tutkimatta on jäänyt Yhdistys 9:n aloitteet asunto- ja kaupunkisuunnittelun uudistamista koskien.

Yhdistyksessä toimi oma Asumistyöryhmä, joka kritisoi lähiörakentamista siitä, että se pakottaa äidit jäämään kotiin, koska työpaikat ovat keskustassa ja lähiöt (joissa äidit lastensa kanssa päivät viettävät) ovat eristyksissä muusta kaupunkirakenteesta ja sosiaalisesta elämästä. Asuntorakentamista se kritisoi siitä, että kapea ydinperheajattelu eristi perheet omiin lokeroihinsa ja loi äideille yksinäisen roolin sen sijaan, että olisi tukenut monimuotoista asumista, yhteisasumista ja kollektiivipalveluiden järjestämistä. Asumisryhmä sai ideansa erityisesti ruotsalaisista ja tanskalaisista kollektiiviasumisen muodoista.

Esitelmän lopuksi esittelen feministien toteuttamia kollektiivisen asumisen ratkaisuja 1970–1980-luvuilla.

Lasten kaupunki? 1970-luvun leikkikenttäselvitykset ja haave sosiaalisesti kestävästä kaupungista

Essi Jouhki, FT, Historian ja etnologian laitos, Jyväskylän yliopisto

1970-luvun Suomen rakennettu historia tunnetaan kenties parhaiten lähiöiden sekä betonikerrostalojen noususta. Samalla rakennettua ympäristöä ja kaupunkihistoriaa on tarkasteltu pitkälti vain aikuisten näkökulmasta, kun lapsille suunnatut leikkiympäristöt ovat jääneet vähäisemmälle huomiolle (esim. Saarikangas 2014; Moll & Kuusi 2021). Sama ajatusmalli on nähtävissä myös nykypäivän keskustelussa. Esimerkiksi lasten leikkikentät ovat niin itsestään selvä osa kaupunkitilaa, että emme juuri pysähdy miettimään, miten ja miksi ne ovat rakentuneet ja ketä ne tarkalleen liikuttavat.

Lähiöitymisen lisäksi 1970-luku oli leikkikenttien murrosaikaa: niitä perustettiin runsaasti kasvavien kaupunginosien tarpeisiin, mutta samalla myös niiden suunnitteluun ja saavutettavuuteen alettiin panostaa uudella tavalla. Leikkikentät eivät olleet enää vain ”lapsuuden saarekkeita” (Zeiher 2001) tai lasten säilömispaikkoja, vaan niistä haluttiin lapsilähtöisiä ja aktivoivia lasten ja perheiden paikkoja. Kestävä kaupunki nähtiin myös lasten kaupunkina (ks. Moll & Jouhki 2021).

Tässä paperissa tarkastellaan suomalaisten leikkikenttien murrosta kolmen eri kaupungin näkökulmasta. Paperissani tarkastelen, millaisina 1970-luvun leikkiympäristöt koettiin ja selvitän, miten niiden kautta pyrittiin rakentamaan lapsiystävällistä ja sosiaalisesti kestävää kaupunkia.  Sosiologi ja kaupunkitutkija Eric Klinenbergin (2018) ajatuksia mukaillen tarkastelen paperissani leikkikenttiä ennen kaikkea osana kaupunkien sosiaalista infrastruktuuria, jotka lisäävät kaupunkilaisten – niin lasten kuin aikuistenkin – hyvinvointia. Pääaineistonani käytän kaupunkien tuottamia leikkikenttäselvityksiä, jotka toteutettiin Jyväskylässä (1973), Oulussa (1973) ja Helsingissä (1982) sekä vuosina 1960- ja 1970-lukuihin ajoittuvia kirjallisia muisteluaineistoja leikkikentistä. Leikkikenttäraporteissa kartoitettiin kaupunkien leikkipaikkojen tilaa ja muotoiltiin pitkän aikavälin suunnitelmia leikkipaikkojen kehittämiseksi. Muisteluaineistoista piirtyy puolestaan tulkinta siitä, millaisena leikkiympäristöt näyttäytyivät lasten arjessa.

Kadonneet utopiat – lapsuuden paikat hyvinvointivaltion läpimurtokaudella

Hanna Tyvelä, Tampereen yliopisto & Veera Moll, Aalto-yliopisto

Esitelmä käsittelee lapsierityisiä utopioita suomalaisen hyvinvointivaltion läpimurtokaudella, 1960- ja 1970-luvuilla. Esittelemme kaksi yhteiskunta- ja kaupunkisuunnittelun utopistista toteutumaa, Casablancan seikkailupuiston Espoon Haukilahdessa ja Piiparinpolun päiväkodin Turun Runosmäessä. Casablanca avattiin vuonna 1969 ja Piiparinpolun päiväkoti vuonna 1979. Käytämme aineistona aikalaisdokumentteja: suunnitteluasiakirjoja ja lehtiartikkeleita. Esittelemme tapausesimerkkien taustat, toimintaperiaatteet ja tilat. Aineisto tuo esiin suunnittelutyön tarkoitusperiä ja kontekstualisoi tapaukset ajan laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Esimerkkitapauksemme edustavat suunnitteluperiaatteiden käännettä, jossa lapsia koskevat suunnittelukysymykset nousivat keskeiseksi yhteiskuntakehityksen välineeksi. Casablanca ja Piiparinpolku toteutettiin hyvin erilaisista lähtökohdista, vaikka molemmissa tavoitteena oli kehittää entistä parempia lapsuuden ympäristöjä. Piiparinpolun päiväkoti osana kaupunkirakennetta ja rakennustyyppinä oli monivuotisen, sittemmin vuosikymmeniä jatkuneen, lainsäädännöllisen järjestelmäsuunnittelun tulos. Casablancan seikkailupuisto oli puolestaan Ateneumin Taideteollisen oppilaitoksen opiskelijatyönä rakentama leikkipuisto.Päiväkotijärjestelmästä kehittyi aikaa kestävä osa hyvinvointivaltion hoivainfrastruktuuria, mutta valtaosa sen varhaisimmista toteutuksista, Piiparinpolun päiväkoti mukaan lukien, on purettu. Casablancan kaltaiset seikkailupuistot puolestaan jäivät lyhytaikaisiksi, yksittäisiksi kokeiluiksi.

Tapausesimerkkimme tuovat esiin moninaisia tapoja, joilla yhteiskunta- ja kaupunkisuunnittelussa kehitettiin lapsikeskeisiä näkökulmia 1960- ja 1970-luvuilla. Valitsimme tarkastella aihetta utopiana, vaikka tarkastelun kohteena on ihanneyhteiskunnan sijaan kehittyvän yhteiskunnan yksittäiset, paikalliset toiminnot. Näkökulmamme tuo esiin yhteiskunnan kehittämisen riippuvuussuhteen sen yksittäisten yksikköjen toimivuudesta. Runosmäen päiväkoti osana standardisoitua päivähoitojärjestelmää oli osa hyvinvointivaltion hoivainfrastruktuuria, jonka päämääränä oli suojella, hoitaa ja kasvattaa lapsia. Casablancan seikkailupuisto oli puolestaan yritys irtautua vallitsevan yhteiskunnan normeista ja tarjota lapsille vapauden kokemuksia. Esitämme, että utopistisista visioista tuli hyvinvointivaltion murroskaudella totta niin hallinnon koneistoissa kuin yksittäisissä opiskelijaprojekteissakin.