Kaupungin lapset: tietoa ja toimijuutta

Kaupunkilaisnuorten arkipäivän kokemuksia köyhyydestä

Toni Rajala
VTM, väitöskirjatutkija
Turun yliopisto

Lasten ja nuorten köyhyyttä ja huono-osaisuutta on tutkittu runsaasti kysely- ja rekisteriaineistojen avulla. Tiedetään, että lapsuuden perheessä koettu taloudellinen niukkuus heikentää subjektiivista hyvinvointia, kutistaa sosiaalisia suhteita, supistaa tulevaisuuden suunnitelmia ja vähentää osallisuutta esimerkiksi luokkayhteisössä ja harrastuksissa. Sen sijaan laadullista tutkimustietoa nuorten köyhyyskokemuksista on olemassa vähän verrattuna määrälliseen tutkimustietoon. Harva tutkimus kertoo, miten nuoret kokevat köyhyyden. Kokemuksellista tietoa nuorten köyhyydestä tarvitaan, koska suurin osa suomalaisesta köyhyyskokemustutkimuksesta perustuu aikuisten kertomuksiin. Kansainvälisesti laadullista Nuorten köyhyystutkimusta on olemassa vähäisesti eikä laadullista nuorten köyhyystutkimusperinnettä näytä juurikaan syntyneen.

Tarkastelen sosiaalityön väitöstutkimuksessani nuorten arkipäivän köyhyyskokemuksia ja koettua köyhyyttä. Keskeisimpiä tutkimuksen käsitteistä ovat koettu köyhyys, selviytyminen ja arkipäivän toimijuus. Tutkin artikkeliväitöskirjani neljässä artikkelissa laadullisin menetelmin nuorten kokemaa köyhyyttä eli miten he määrittelevät sitä ja minkälaisia keinoja he käyttävät köyhyydestä selviytymiseen arkipäiväisessä elämässään. Tavoitteena väitöstutkimuksessa on muodostaa uusi teoreettinen jäsennys köyhyydestä selviytymisen käsitteestä, vahvistaa laadullista köyhyystutkimusperinnettä ja lisätä ymmärrystä nuorten köyhyyskokemuksista.

Väitöstutkimuksen pääasiallisena aineistona toimii syksyllä 2022 kerätty Nuorten arkipäivän kokemuksia köyhyydestä -tutkimusaineisto. Aineisto sisältää 84 kirjoitusta 15-21-vuotiaiden nuorten omista köyhyyskokemuksista. Kirjoituksissa nuoret kertovat, millaista köyhyys on heidän kokemanaan, miten he määrittelevät köyhyyden ja millaisia merkityksiä köyhyydellä on heidän arkipäiväisessä elämässään.

Aineiston kirjoittajista 53 on köyhyyttä kokeneita kaupunkilaisnuoria. Kaupunkilaisnuorten köyhyyskokemuksia koskevissa kirjoituksissa on nähtävissä erilaisia köyhyyden vaikutuksia esimerkiksi nuorten perustarpeisiin, liikkumiseen, tunteisiin ja sosiaalisiin suhteisiin.

Lapset mukaan oman ympäristönsä kehittämiseen

Pirkko Sassi
yrittäjä, terveydenhuollon maisteri, fysioterapeutti

Lasten ottaminen mukaan lähiympäristön suunnitteluun ja kehittämiseen on oleellista. Se on tärkeää erityisesti yleisen viihtymisen kannalta. Lapset ovat luovia ja osaavia ja löytävät leikkipaikat juuri siitä ympäristöstä missä kulloinkin ovat, olipa se aikuisten mielestä kuinka ankea tahansa. He eivät kuitenkaan välttämättä osaa tuoda omia ajatuksiaan selkeästi esiin, joten aikuisten tehtävänä on kysyä ja pyytää ideoita suunnitteluun. Lapset lähtevät tarpeesta eli mikä olisi hyväksi juuri heille. He arvostavat jo olemassa olevia rakenteita, sillä niihin liittyy tuttuuden ja turvallisuuden tunne.

Muutamat lapsijärjestöt ja kansalaisjärjestöt ovat tehneet kyselyjä ja kartoituksia lasten ympäristön parantamiseksi. Näitä kartoituksia tulisi tehdä pienemmissäkin piireissä, kuten taloyhtiöissä, leikkipuistoissa ja kouluissa. Kun selvitykset on laadittu, siirrytään toteutusvaiheeseen, jossa on oleellista, että lapset ovat mukana aktiivisina toimijoina. Lapset eivät useinkaan ole vaatimassa uutta, vaan parantamassa vanhoja rakenteita.

Kaikessa suunnittelussa ja toteutuksessa on huomioitava liikuntarajoitteiset ja kehitysvammaiset lapset. Se mikä on hyväksi heille, on hyväksi kaikille. Tämä koskee myös vanhuksia ja maahanmuuttajia. Kaikille suunniteltu yhteinen alue, jossa tutustutaan toisiin ihmisiin lisää yhteisöllisyyttä ja ennaltaehkäisee kiusaamista.

Turvallisuus liittyy oleellisena osana lasten leikki- ja oleskelualueisiin. Liikenne lienee suurin vaaratekijä, kun leikkipuistoon kuljettaessa joudutaan ylittämään ajoteitä. Sama koskee kotien, pihojen ja koulujen parkkialueita. Leikkipuistojen välineet ovat jo saaneet osakseen tarkkoja turvallisuus säädöksiä, mutta niiden vuosihuolto on jäänyt vähemmälle.

Seikkailunhaluisille lapsille pienikin hoitamaton alue kaupungissa on mielikuvitusta ruokkiva kohde. Näitä alueita tulee arvostaa ja seikkailla siellä yhdessä lasten kanssa. Ympäristön hyödyntämistä tukevat myös erilaiset järjestetyt tempaukset ja eri vuodenaikojen tuoma vaihtelu. Kun lasten kanssa retkeillään erilaisissa ympäristöissä, tutustuvat he omaan lähialueeseensa, oppivat arvostamaan sitä ja pitämään siitä huolta tulevaisuudessa.Esitelmässä kuvaillaan mm. Mannerheimin Lastensuojeluliiton suositusten mukaan toteutettua toimintaa leikkipihojen kehittämiseksi. Pohditaan myös sitä, mitä erilaisia mahdollisuuksia puistot ja lähiluonto tarjoavat lapsille.

”Lapsi kävelee kouluun, koska vanhemman työaika ei salli kuljettamista”

Sanna Ojajärvi
Kehittämispäällikkö
Fiksusti kouluun -ohjelma, Pyöräilykuntien verkosto

Suomessa kolme neljästä peruskoululaisesta asuu alle kolmen kilometrin päässä koulusta, ja 90 prosentilla koulumatka on alle viiden kilometrin mittainen. Sopivien koulumatkojen ansiosta lapset ja nuoret kulkevat koulumatkansa pääsääntöisesti itsenäisesti – kävellen, pyörällä tai joukkoliikenteellä. Itsenäisen koulumatkaliikkumisen kulttuuri ei ole pysyvä olotila; paikallisesti ja ajoittain jopa kolmannes koululaisista kuljetetaan henkilöautolla kouluun lyhyenkin matkan päästä.

Esitys on keskustelunavaus, joka perustuu Fiksusti kouluun -ohjelmassa vuosina 2020-2022 koottuun tietoon (olosuhdekartoitukset, kulkutapaseuranta, huoltajakysely*).  Aineistojen perusteella esitellään, miten lapset kulkevat koulumatkansa, kuka päättää koulumatkojen kulkutavoista, minkälaisia syitä kulkutapavalintojen takaa löytyy ja miten kaupunkien ja koulujen liikenne- ja asenneympäristö tukee koulumatkojen itsenäistä kulkemista.

Esityksellä herätetään keskustelua koulumatkoista lapsen ja nuoren toimijuuden vahvistajana – tai sen heikentäjänä. Itsenäinen liikkuminen tarjoaa lapsille mahdollisuuden vahvistaa toimijuuden kokemuksia, harjoittaa sosiaalisia taitoja ja kehittää merkityksellisiä suhteita paikallisympäristöön (Milne, 2009; Ross, 2007). Vähäisellä itsenäisellä liikkumisella on yhteys lasten yksinäisyyteen, sosiaalisen turvallisuuden tunteeseen ja vähäisempään toimintaan kavereiden kanssa (Pacilli et al., 2015).

Tutkimustieto korostaa itsenäisen liikkumisen merkitystä, mutta arjen käytännöt vetävät toiseen suuntaan. Koululaiset saavat autokyytejä, koska koulu sijaitsee vanhempien työmatkan varrella ja koulun viereen pääsee sujuvasti autolla. Samalla varmistuu ehtiminen ajoissa oppitunnille. Autolla kyyditsemiseen tiivistyy sekä liikkumistapojen kulttuurinen hierarkia että kulttuurinen käsitys hyvästä vanhemmuudesta.Kaupungeissa ja kouluilla on toteutettu itsenäistä koulumatkaliikkumista tukevia tekoja: näyttävät pyörätelineet koulun sisäänkäynneillä, kavennukset ja korotukset lähikatujen suojateillä ja kauemmas koulusta sijoitettu saattoliikennepaikka viestivät itsenäisen liikkumisen puolesta. Suomessa valtaosa lapsista ja nuorista liikkuu ainakin osan koulumatkoista itsenäisesti. Jatkokysymys kuuluu, minkälaisella tiedolla ja toiminnalla pystytään paitsi tukemaan lasten ja nuorten itsenäistä liikkumista myös suuntaamaan fyysistä ja henkistä liikenneympäristöä (ml. liikennepolitiikka) ihmislähtöisemmäksi ja lapsiystävällisemmäksi.

Ilmaisen joukkoliikenteen vaikutus suomalaislasten itsenäiseen liikkumiseen

Tiina Rinne
tutkijatohtori
Aalto-yliopisto

Harrastusten erikoistumisen ja koulujen lakkauttamisen myötä lasten liikkuminen on yhä enemmän riippuvaista vanhempien autokyydeistä. Tämä trendi on ristiriidassa mm. Suomen liikenteen päästötavoitteiden kanssa, joissa päästöt on tarkoitus puolittaa vuoteen 2030 mennessä. Yksi keskeinen toimi tavoitteen saavuttamisessa on kestävän liikkumisen edistäminen kaupunkiseuduilla kehittämällä kävelyn, pyöräilyn ja joukkoliikenteen olosuhteita. Tavoitteista ja toimista huolimatta joukkoliikenteen kulkuyhteydet ovat huonontuneet viime aikoina Suomessa etenkin pienemmissä kaupungeissa ja erityisesti maaseudulla.

Mikkelin kaupunki teki vuonna 2017 päätöksen kaikille peruskoululaisille maksuttomasta joukkoliikenteestä. Maksuton joukkoliikenne on aiheuttanut Mikkelissä aktiivista keskustelua puolesta ja vastaan: toisaalta huolta on herättänyt lasten arkiliikkumisen mahdollinen passivoituminen ja toisaalta maksuttomuuden on ajateltu tasaavan saavutettavuuden eroja ja mahdollistavan lasten itsenäisen liikkumisen.

Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten maksuton joukkoliikenne on yhteydessä lasten itsenäiseen liikkumiseen sekä joukkoliikenteen käyttöön. Tarkastelemme näitä kysymyksiä tutkimalla mikkeliläisiä (ilmainen joukkoliikenne) ja kouvolalaisia (ei ilmaista joukkoliikennettä) 10–12-vuotiaita lapsia. Tarkastelun keskiössä on lasten itsenäisen liikkumisen aste, nk. liikkumisen lisenssit, joukkoliikenteen käyttö ja lasten itsensä raportoimat syyt joukkoliikenteen käytölle ja käyttämättömyydelle.Tulokset viittaavat ilmaisen joukkoliikenteen tukevan lasten itsenäistä liikkumista sekä joukkoliikenteen käyttöä. Lisäksi avokysymysten vastaukset vihjaavat, että mikkeliläisten lasten syyt käyttää (ilmaista) bussia liittyvät ensisijaisesti niiden koettuun mukavuuteen, nopeuteen ja siihen, että bussilla pääsee kaupungille ja harrastuksiin. Kouvolassa taas bussin käyttöä perustellaan sillä, ettei muita vaihtoehtoja ole, mutta myös niiden mukavuudella ja sääolosuhteilla. Bussin käyttämättömyydestä kysyttäessä kouvolalaiset mainitsevat syiksi mm. bussin maksullisuuden ja taitojen puutteet bussin käytölle – tällaisia perusteita ei bussin käyttämättömyydelle löydy Mikkelistä. Tämä tutkimus antaa aihetta pohtia, voiko ilmainen joukkoliikenne tarjota vaihtoehdon vanhempien yksityisautoilla tapahtuvalle kyyditsemiselle: ilmiö jonka on osoitettu monissa tutkimuksissa syrjäyttävän sekä lasten itsenäistä että aktiivista arkiliikkumista.

Sisäpihat lasten tilana 1970-luvun Helsingissä

Veera Moll
väitöskirjatutkija
Aalto-yliopisto

Tiina Männistö-Funk
akatemiatutkija

Kaupungin keskustan sisäpihat lasten oleskelu- ja leikkipaikkoina nousivat keskusteluun Helsingissä 1960-luvun lopulla. Nopea autoistuminen rajoitti lasten vapaata liikkumista kotipihojen ulkopuolella, mutta pysäköidyt autot valtasivat tilaa myös pihoilla. Lehtikeskustelussa pihojen ankeudesta ja lasten leikkitilojen puutteesta oltiin huolissaan ja paremmista pihoista haaveiltiin, esimerkiksi mahdollisuudesta yhdistää taloyhtiöiden sisäpihoja suuriksi korttelipihoiksi. Tällaisten korttelipihojen perustamiseksi järjestettiin myös konkreettisia hankkeita, joista osa toteutui, osa ei. Tarkastelemme esitelmässämme sitä, miten pihoista ja lapsista keskusteltiin 1970-luvulla ja miten pihojen tilannetta pyrittiin kohentamaan sekä miksi pyrkimykset usein kariutuivat.

Aikaisempi tutkimus on korostanut lähiöitä perheasumisen normina kaupungissa. Tutkimuksemme kiinnittää huomiota siihen, miten paljon lapsia myös kantakaupungissa asui ja miten heistä tuli olennainen ryhmä kaupunkiympäristöä koskevassa keskustelussa. Lähteinä käyttämämme raportit, tutkimukset ja lehtiaineistot paljastavat lapsiin ja pihoihin liittyvän moniäänisen yhteiskunnallisen keskustelun. Toisaalta lasten oma ääni ja toimijuus tulevat tässä keskustelussa esiin vain välillisesti. Lapsiin ja pihoihin tiivistyivät monet kaupunkiympäristön koetuista ongelmista. Ratkaisuyritykset ja -ehdotukset olivat kiehtovia, jopa utopistisia, mutta onnistuivat harvoin. Käytännön vaikeudet koskivat usein taloyhtiöiden roolia: kaupungilla oli vain vähän mahdollisuuksia puuttua yksityisiin pihoihin, joten ne jäivät myös leikkiympäristöjen yleisen normittamisen ulkopuolelle.Sisäpihat ovat tällä hetkellä jälleen ajankohtainen aihe: Helsingin kaupunki kannustaa asukkaitaan kohentamaan sisäpihoja kaikkien asukkaiden iloksi. Historiallinen tarkastelu antaa olennaista tietoa myös nykypäivän toimijoille: Se korostaa tarvetta pohtia sisäpihojen asemaa kaupunkitilassa, eri ryhmien toiveita ja tarpeita sekä tekijöitä, jotka mahdollistavat tai estävät sisäpihojen kehittämistä sosiaalisiksi tiloiksi.